Istahdan tuoliiisi. Suljen silmäni ja rauhoitun. Hengitän rauhallisesti ja kuuntelen kehoani ja ajatuksiani. Tunteet ovat pinnassa ja väsymys tuntuu kehossa. Avaan silmäni ja aloitan.

Kerron sinulle tästä kuluneesta kuukaudesta. Miten aurinko jaksaa tänäänkin voimaannuttaa, mutta silti väsyttää. Tulee hetkiä jolloin kaikki tunteet ja ajatukset muistuttavat siitä tunteesta kun paloin loppuun. Se ei vie mukanaan. Tulee silti vihainen ja surullinen olo. Se on kuin aalto mikä menee yli ja häipyy sen jälkeen pois. Kerron kuinka ystäväni muutto toiselle paikkakunnalle sai kyyneleet silmiini. Tuli olo, kuin jäisin yksin. Vaikka tiedän, en jää yksin. Jatkan kuinka hormoonit nostavat pintaan trauman tunteet. On viikkoja jolloin näen kaiken tämän siunauksena ja ne päivät kuukaudessa jolloin saan taistella itseni kanssa että näen asiat positiivisena. Tunteet tuntuvat silloin olevan pinnassa ja kaikki tuntuu kehossa raskaammalta. Reagoin silloin voimakkaammin tunteisiin joista jäin paitsi lapsena. Tunnen tunteet kehossani selvemmin kuin koskaan ennen. Minä joka en koskaan ole halunnut näyttää kyyneleitäni muille. Minä joka enemmin itkin yksin kuin muiden edessä . Itken nyt tässä edessäsi. Katsot ja kehut ääneen, kuinka kaunis olen. Pyydät sulkemaan silmäni ja kuuntelemaan tunteitani. Miltä kehossasi tuntuu? Siinä hetkessä tajuan sen. Vedän vatsan sisääni, katkaisen hengityksen ja puren hammasta. Keskeytät ja sanot, että huomaatko? Sinä et hengitä? Mitä kehossasi tapahtuu? Anna kyyneleesi tulla ja vapauta keho. Tunnen kuinka kyyneleet valuvat poskia pitkin. Samaan aikaan mietin, miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi joudun opettelemaan ja samaan aikaan tunnen vapautuvani kun itken. Niiskutan edessäsi kuin pikku tyttö. Siltä minusta tuntuu. Kuin opettelisin käsittelemään tunteitani uudestaan. Tämä on sallittua ja siinä ei ole lopulta  mitään pahaa. 

Juttelemme paljon tänään tunteista. Siitä, miten yksin koen olevani silloin kun trauman tunne aktivoituu pintaan. Se trauma joka muodostui silloin kun koin elämäni pahimman pelon ja tipahdin pohjaan. Pohjaan mistä ilman toisten apua en päässyt ylös. Kerroin että suutun ja koen vihaa, kun tapaan ihmisiä ketkä eivät näe sitä että ilman terapeutteja, ilman uskoa, ilman taistelua, ilman ammatti-ihmisiä, ilman rukouksia, ilman hyviä lääkäreitä ja ilman tätä kokonaisuutta en olisi tässä. Siihen, että toivuin vaadittiin nämä kaikki. Ei yhtään vähempää. Kaikista näistä koostui se kokonaisuus että olen tässä. Minä itse sen lisäksi tein sen suurimman työn itseni kanssa. Tie jota olen kulkenut ei ole helppo. Sanoit, että terapian vaikein osuus on se mitä teen nyt. Ei se, että istun penkilläsi vaan se mitä tapahtuu päässäni istunnon jälkeen. Siihen tarvitaan asioiden hyväksymistä. Sitä oman kehoni kanssa työskentelyä, rauhoittumista ja läsnäoloa tässä hetkessä. Niin, että säilytän yhteyden kehooni. Enkä tee vain työtä pääni sisällä. Jos menetän kehoni ja mieleni  hallinnan silloin  on lopputulos paniikkikohtaus. Kysyit että miten hengitän? Sanoin että syvään sisälle. Tämä kuitenkin lisää paniikkia. Hengityksen pitää olla ulospäin ja jopa napakka puhallus. Se rauhoittaa kehoa ja saa paniikin tunteen kehossa katki.

Ymmärsin myös monta tärkeää asiaa. Ystäväni jotka ovat hiljaisia ja ehkä poissaolevia. Saa itsessäni aikaan trauman keskellä vastakkaisen reaktion. Syy siihen on se mitä itse en ole tajunnut. Ystäväni muistuttavat sitä millainen itse olin ollessani lapsi, kun minua ei huomattu. Vihaisuuden tunne jota silloin tunnen liittyy vihaan itseäni kohtaan ja sisäistä lastani kohtaan. Ja niin kuin olen kuvitellut kuulevani sisäisen lapseni äänen tänään eri tavalla rakastaen ja hyväksyen. Todellisuudessa nyt vasta harjoittelen. Jatkossa kiinnitän tähän tunteeseen huomiota. Minun pitää silloin kohdistaa katseeni siihen lapseen joka olen lapsuudessa ollut. Nähdä lapsi sen tunteen takana. Hyväksyä tunteet. Ja ymmärtää että juuri siksi minusta tuntuu nyt tältä. Ja oppia sanoittamaan tunteita ja ottaa niistä vastuu, 

Sinä keskeytit ja halusit korostaa yhtä asiaa. Sanoit että on äärettömän tärkeää että muistat tämän. On suuren suuri rikkaus käydä läpi näinkin suuri kriisi. Vain sen läpi käyminen herkistää tunteille ja sille sisäisen lapsen äänelle. Vain sellainen ihminen ketä on käynyt tämän läpi voi oppia elämään niin, että kuuntelee itseään, tunteitaan hyväksyen ja rakastaen. Se opettaa näkemään myös toisen ihmisen eri tavalla. Ihmisenä minkä elämä on muokannut. Ihminen joka ei ole käynyt tätä läpi, ei voi lopulta nähdä miten syvällä on juuret sille mikä olotila on tiloista pahin. Hän ei myöskään osaa auttaa. Koska hän ei voi ymmärtää. Ymmärrys tulee läpi käymisestä ja siitä, että sinä olet selvinnyt! Näe tämä rikkautena. Ja sinä et ole yksin ! Myös minä olen läpi käynyt ja siksi istun tässä nyt auttamassa sinua. Ja minä tiedän mistä sinä puhut.