Ei ole päivääkään mennyt niin, että en olisi miettinyt tuota pientä karvaista ystävääni. Suru vain muuttaa muotoaan. Ensin se vyöryy yli ja sitten se nousee pintaan tietyissä hetkissä. Päätin, että annan sille tilaa. Saan surra. Voin yrittää suoriutua päivistä ja järjestää päiviini hetkiä jolloin hengitän, tunnen ja annan tilaa meidän yhteisille muistoille. Välillä on ollut epätodellinen olo. Tunne kuin olisin unessa ja toivoisin, että joku herättäisi ja kaikki olisi miten ennenkin. 

Pahin pelkoni on ollut se hetki kun tiemme eroavat. Voi kuulostaa hassulta, onhan kyseessä vain koira. Tuo koira tuli kuitenkin elämääni silloin kun häntä eniten tarvitsin ja antoi syyn elää. Jo pelkkä ajatus siitä hetkestä, että eroamme on nostanut esiin kuoleman pelon ja herättänyt esiin voimakkaan surun. Olen tätä asiaa prosessoinnut jo nelisen vuotta. Siitä asti, kun sairaus koirallani todettiin. Se on tunteena sama kuin tunne mikä aktivoituu myös silloin, kuin kyse olisi tärkeästä ja rakkaasta ihmisestä ja hänen vakavasta sairaudestaan.Tähän vuodenaikaan liittyy omalla kohdallani muutenkin suuria tunteita ja tämä osui juuri siihen kohtaan, kun lehdet tippuivat puista. En pakota itseäni kuitenkaan enää elämään. Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan ja annan tilaa tunteille. Olen tehnyt matkaa itseeni jo seitsemän vuotta ja avannut ikkunoita ja ovia itseeni trauman kautta. Sen kautta tänään jopa löytänyt itseni. Ilman traumaani ja loppuunpalamista tuskin tuntisin edes tunteita. Sen kautta ajattelen, voisin sanoa, että trauma voisi olla jopa lahja. Se, että olen saanut tutustua itseeni on ollut minulla lahja ja se on elämässäni lopulta ollut kaikista arvokkainta. Ja vain sen kautta on syntynyt myötätunto itseäni kohtaan. 

Koen olevani loppunpalamisen jälkeen kuitenkin parempi ihminen. Olen saanut kohdata yli sukupolvien kulkeneita taakkoja tekemällä ne näkyväksi itselleni. Saanut sen kautta myös syvempää ymmärrystä. Ilman tätä loppuunpalamisen ja trauman tuomaa kipua ja tietynlaista pakkoa tuskin tälle matkalle olisin koskaan lähtenyt. Menneisyyteni varjot ja opitut käyttäytymismallit olisivat vain menneet eteenpäin ja estäneet elämästä. Tänään ne päättyvät minuun. 

Loppuunpalaminenhan vasta räjäytti traumani pintaan. Vielä tänäänkin mietin, miksi tunnen niin isosti, vaikka olen saanut elää niin hyvän elämän. Asiat olisivat voineet olla paljon huonommin. Ja edelleen kohtaan päiviä, jolloin arjen eri askareet siinä hetkessä tuntuvat siltä, että en selviä tästä hetkestä. Kun reppu on täynnä, se pienkin ylimääräinen pisara tuntuu olevan sen viimeinen pisara. Onneksi taas sellaiset elämän pienet asiat mitä ennen stressasin tuntuvat nykyisin ihan mitättömän pieniltä. 

Kaikki tämä on vaatinut hirvittävästi rohkeutta ja voimaa, kun olen kuunnellut aidosti tunteitani ja sitä miltä sisäisestä lapsestani oikeasti tuntuu. Tuntea tunteet uudestaan ja vapautua niistä. Ne raskaimmat vaiheet ovat takana päin. Nykyisin vain tietyt asiat, kuten koirani kuolema tai läheisen menettämisen pelko ja yllättävät elämän kriisit triggeriöivät ne uudestaan pintaan. Onneksi suurin osa päivistä kuitenkin on kevyempiä. 

Onneksi tämä kaikki on opettanut tavan toimia omaksi hyväkseni, kun maa jalkojen alta tuntuu katoavan. Tiedän kenen puoleen voin kääntyä ja kenen edessä voin itkeä ja tulla nähdyksi. Pystyn puhumaan ja jakamaan kokemaani, joka rakentaa luottamusta. Vaikka välilä on murheellinen ja surullinenkin olo, on turvallinen maaperä jolla seistä.