Jälleen yksi viikko kohta puolessa välissä. Aika menee pelottavan nopeasti eteenpäin. Tällä viikolla on aistinut jo syksyn tunteen. Aamut ovat viileitä ja lehdetkin alkavat vaihtamaan pikkuhiljaa väriään. Onneksi kuitenkin aurinko vielä lämmittää ja aamuisin on valoisaa.

Olen ollut jo reilu kuukauden yksin, jos viikonloppuja ei lasketa mukaan. Olen viihtynyt. Tehnyt asioita mistä tykkään ja tavannut ystäviä ja ollut paljon tekemättä mitään. Sanoin tänään ystävälleni, että olen tosi kiitollinen  siitä, että osaan nauttia nyt yksin olosta myös vain olemalla. Näin ei aina ole ollut. Loppuun palamisen jälkeen tukeuduin läheisiin ja lopulta pakenin liikuntaan. Aluksi ajattelin sen olevan muuttunut minä, ketä rakastaa vain liikkua ja on löytänyt uuden tavan elää. Noin puoli vuotta sitten, aloin itse kiinnittämään huomiota siihen milloin lähdin liikkumaan ja koska musta tuntui eniten siltä että halusin salille. Huomasin, että useinkin silloin kun koin oloa että jokin tai joku muistutti menneestä. Tai kun koin ahdistuksen tunteita. En edes aina sitä itse tajunnut. Olin tehnyt liikunnasta osittain tavan torjua tunteitani. Olin oppinut oikean tavan liikkua, mutta en ehkä osannut ajatella että liikunnasta voi tulla myös tapa käsitellä tunteita joita ei halua kohdata. Aloin tiedostaen laskea painoja pienemmiksi ja asetin tavoitteita inhimillisemmiksi. Asennettani muutin suuntaan liikunta on tärkeää, mutta se vielä tärkeämpää miten mä itse voin. Jäin salilta pois silloin kun sinne teki pään puolesta mieli mennä ja aloin keskittämään ajatuksiani tunteideni käsittelyyn ja hyväksymiseen. Nyt huomaan, että se todella kannatti. Nautin ja viihdyn myös yksin tekemättä mitään. Enkä tarvitse siihen muita, vain itseni. Nyt on levollinen ja turvallinen olo myös silloin kun en suorita jollain tapaa elämääni tai hae sitä suurta olotilaa vain liikunnan kautta. Onnellisuus ja hyvä olo  rakentuu siitä mitä mulla on tässä ja nyt. 

Tänään olen jatkanut tuon silmiä avaavan kirjan Tunne lukkosi kirjan lukemista. Se on vaan niin mukaansa tempaava kirja. Ja kun sitä lueskelin ymmärsin taas itsestäni lisää uusia asioita. Ajattelin käsitellä lukkoa joka itselläni on ollut pinnalla, hylkäämisen tunnelukko, joka aktivoituu edelleen aina välillä. Tunnelukosta kirjoitetaan kirjassa: koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi, etkä luota että suhde kestää erot. Omalla kohdallani ahdistun tai tunnen suurtakin surua jos jokin asia elämässäni tai ihmissuhteissa päättyy. Työpaikan vaihto tai muutto saattaa jo nostaa pintaan hylkäämiskokemuksen. Koen myös tyhjyyden tunteita ystäviä koskevien elämänmuutosten vuoksi. Olen samaan aikaan iloinen ja samaan aikaan saatan tuntea hylkäämistunteen. Samoin kirjassa oli riippuvuuksista, mikä helpottaa oloa kun yksinoleminen käy sietämättömäksi. Ennen liikuin, tai söin herkkuja ja korvasin yksinäisyyden tuomaa tunnetta kaikella muulla. Vasta kuluneen vuoden aikana huomaan olevani osittain vapaa tuosta lukosta.

Tällä hetkellä koen, että olen käynyt siellä missä pitääkin lapsuudessa ja siellä juurella missä tunnelukko on syntynyt. Nyt hyväksyn ja ymmärrän mistä kaikki tämä johtuu. Jatkossa tiedän, että tunne menee ohi ja tulee myös joskus takaisin. Nyt en tarvitse enää selvitymiskeinoja tunteen kanssa elämiseen ja se ei saa kuitenkaan enää saa kokemaan suurta turvattomuutta ja toivottomuutta että en pärjäsi. Tiedän, että pärjään!