Olen tässä lomalla tutustunut syvemmin skeemoihin ja päätin lukea Kimmo Takasen kirjan Parisuhteen Tunnelukot. Lähinnä siksi, että osaisin itse elää niin etten helposti lähtisi niiden omien  tunnelukkojen vietäväksi omassa parisuhteessani. Uskotko jos kerron Kimmo Takasen sanoin, että kun elämä on sitä tunnelukkovetoista, kumppani tai oikeastaan parisuhde ei muutu unelmien suhteeksi vaikka kuinka usein vaihtaisi suhdetta tai kumppania. Se kuitenkin aina lopulta toistaa sitä samaa vanhaa skeemavetoista kaavaa. 

Ne tunnelukot meissä ovat  lopulta ne jotka ohjaavat ihastumaan aina toistuvasti samankaltaisiin ihmisiin, jotka ylläpitävät sitä tuttua tunnemaailmaa. Ihan jokainen meistä kaipaa sitä rakkautta, rauhaa ja kokemusta, tunnetta että on merkityksellinen, tärkeä ja rakastettava, että on olemassa jollekin juuri sellaisena kuin on. Jokainen kaipaa sitä  olotilaa, että että ei jatkuvasti pelkää hylätyksi tulemista. Kaipaa sitä varmuutta ja janoaa kokemusta, että saa tukea ja turvaa ja että ei tarvitse jatkuvasti muistaa huomioida ja varmistella sitä, että on oikealla tavalla ja oikeanlainen, jotta ei hylätä. 

Suurin osa vanhemmista toimii lastaan kohtaan haitallisesti ymmärtämättä tai tietämättään edes siitä et voi satuttaa lasta tällä tunnetasolla. Nämä ovat niitä sukupolven yli kulkevia malleja, jotka juontavat jo sota-ajalta. Samalla tavalla sama kaava toistuu myös parisuhteessamme. Turvaudumme lapsina oppimiimme selviytymiskeinoihin myös aikuisena, kun emme osaa käsitellä meissä nousevia tunteitamme. Aikuisena lopulta  kipuilemme ja oireilemme lapsuuden vaille jäämisiämme. Näin ollen meidän on myös aikuisena vaikea vastuullistaa kumppaniamme. Emme sano mitään vaikka pitäisi ja sanomme liikaa, vaikka siihen ei olisi tarvetta. Lapsi ei valitse itse toimintatapojaan, sen enempää kuin teemme sitä aikuisenakaan. Meitä ohjaavat lopulta nämä lapsuudessa syntyneet tunnelukkomme. 

Isin tyttö on usein isin kaltainen ja äidin poika äidin kaltainen. Se tuo lapselle kokemuksen läheisyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Tämä on se syy miksi opimme yleensä enemmän juuri sitä selviytymiskeinoa, jota läheisemmäksi kokemamme vanhempi meitä tiedostamattaan opettaa. Tämän lisäksi lapsi saattaa jopa tiedostamattaan haluta olla täysin erilainen kuin etäisemmäksi kokemansa vanhempi, eikä siksi haluaa löytää hänen tapojaan selvitä. Omiin vanhempiin samaistumisella on iso merkitys selviytymiskeinojen valinnalla. Näistä lähtökohdista käsin lapsi valitsee aikuisena kumppanin, joka muistuttaa todennäköisesti juuri omaa vanhempaa. Jotta voi käyttää hyväkseen näitä oppimiaan selvitymiskeinoja. Pitkään jatkuessaan tämä yhtälö aiheuttaa vaillejäämisen kokemuksia ja toimii vastakkain agressiivisesti. 

Voimakas tunnekokemus ja tarve hyökätä on merkki siitä, että olemme tulleet lapsena satutetuksi ja loukatuksi todella voimallisesti. Vaikka hyökkääjä tätä ei sinä kohtaa pysty tunnistamaan. Lapsena omien vanhempien haitallinen kokemus ei ollut minun syytäni. Se oli vanhempien omien tunnelukkojen syytä. Yhtä vähän kumppanimme haitallinen toiminta on minun syytäni, se kumpuaa hänen tunnetiloistaan. Kipuilemme aikuisena lapsuuden vaillejäämisiä. 

Kun tunnetason kokemuksemme on kumppaniimme samankaltainen kuin lapsuudessa, aivojen mantelitumake aktivoituu ja erehtyy tulkitsemaan hänet vanhemmaksemme ja tulkitsee, että kyseessä täytyy olla sama henkilö. Käynnistyy aivoissamme palovaroitin ja joudumme selviytymisen tilaan. Jolloin päädymme käyttämään lapsena opittuja selviytymiskeinoja. 

Tunnistan itse nämä ajatukset Kimmo Takasen kirjasta parisuhteen tunnelukot. Olen saanut huomata, että omassa suhteessani tunnemaailmani on sama kuin lapsuuden kodissani. Olemme oman puolisoni kanssa kuin omat vanhempani. Riitoja syntyy herkästi, kun emme osaa sanoittaa tarpeitamme ja osumme sanoillamme väsyneinä  toistemme kipukohtiin. 

Jatkan vielä Kimmo Takasen sanoin, kun emme koe olevamme  rakkaudellisia, tarvitsemme kokemuksia rakkaudesta. Jos koemme olevamme riittämättömiä, tarvitsemme kokemuksen riittäämyydestä. Uudet kokemukset muokkaavat aivojamme. Olemme aikuisia jotka kokevat lapsen tarpeita tässä ja nyt. Tarvitsemme kokemuksen tarpeiden tyydyttävyydestä juuri silloin , kun olemme vailla jotakin . Haavoittuvia . Skeema eli tunnelukko voidaan aktivoida vain silloin kun se on esillä ja aktiivinen. Silloin niitä voidaan myös uudelleen ohjelmoida. Jotta niitä voidaan avata ne täytyy olla aktiivisia. Terapia on harjoittelua tosielämän parisuhdetta varten. Emme osaa pysähtyä tunnustelemaan tunteitamme. Voimme rakentaa parisuhteesta terapeuttisen kehdon missä haavaumat paranevat. Voimme olla läsnä vastustukselle silloin sen voima heikkenee. Kun tunnelukot aktivoituvat , emme halua tuntea tunteitamme. Voimme pikkuhiljaa opetella olemaan enemmän läsnä kun ne aktivoituvat .  Oireilemme parisuhteessa sitä että syvimmät tarpeemme eivät tyydyty . 

Uskon itse, että varmasti ihan jokaisesta tuntuu, että rakkaan puolison seurassa on joskus raskasta kuin maratonin loppumetreillä. Kaikki tuntuu vaikeiden tunteiden vallassa kovin epävarmalta. Epävarmuus on kuitenkin elämän korttipakan varmin kortti. Kuten Tove Jansson on viisaasti sanonut ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Oikeita tai vääriä päätöksiä ei ole, on vain päätöksiä, jotka vievät eri suuntiin. 
 

❤️