”Ei! Nyt en jaksa! Ei, vaikka sinä ehkä haluat, mutta minä en nyt halua. Täytyy kuunnella nyt omaa jaksamistani”...

 

Jotta voin auttaa muita ja olla avuksi toisen kärsimyksessä, täytyy osata toimia niin myös itseä kohtaan. On tärkeää osata sanoa ei. Edelleen koen siitä syyllisyyttä. Koska olen lapsesta asti oppinut olemaan ”tuntosarvet pystyssä”. Olen tuntenut ja tunnistanut toisen tunteita ja analysoinut niitä itseeni. Olen joutunut pohtimaan myös elämäni aikana olenko minä itse ehkä jopa syyllinen toisen tunnereaktiolle? 

 

Nyt aikuisena oman pitkän prosessoinnin jälkeen olen ymmärtänyt tämän. Olen herkkä tuntemaan edelleen ja näkemään toisen ihon alle ja aistimaan toisen tunteita. Omat tunteeni kärjistyvät ihmisten kanssa jotka eivät ota vastuuta omista tunteistaan ja ulkoistavat ne muihin. Omassa työssäni olen kohdannut tätä tunteiden ulkoistamista paljon. Myös itse syyllistyn siihen omassa avioliitossani, samoin aviomieheni. ”Sinä olet sellainen ja sinä teet aina näin ja minusta tuntuu siksi tältä.” Ja yhteys läsnäolon tilaan katoaa ja  syntyy riita. Jotta riitaa ei syntyisi pitäisi kohdistaa katse minuun itseeni. Mitä minä tunnen ja mikä on minun sisäisen olotilani laita? Mitä tunteita minussa herää ja miten minä voin nyt? Tunnistaa tunne, nimetä se ja sietää sitä, kertoa oma tarve, tunne ja ajatuksesi. 

 

Oman kehon ja tunteiden ääreen pysähtyminen on taito, jota en ole itse aina osannut. Sitä ei ole omassa lapsuudessani opetettu, ei liioin kotona eikä koulussa. Opin pakenemaan tunteitani muun muassa tekemiseen. 

 

Omien tunteiden tunnistaminen, niiden hyväksyvä kohtaaminen ja siitä ylimääräisestä tunnetaakasta vapautuminen on vaatinut minulta paljon aikaa, harjoittelua – ja suurta rohkeutta. Sitä, että uskallan pysähtyä itseni ja kehoni äärelle. Sillä tunteet asuvat minussa ja kehossani ja ilmenevät kehollisesti. Siksi ne ovat todella tärkeä osa myös fyysistä hyvinvointia. Mitä harvoin tulee ajatelleeksi. 

 

Viime aikoina olen huomannut sen miten helppoa on paeta suorittamiseen. Töissä ollessa en aina edes muista, mitä kotona on menossa. Tietyllä tapaa se on hyvä, koska rutiinit auttavat myös toipumaan esimerkiksi surun kohdalla. Mutta myös huono asia, jos tunteet jäävät kokonaan kohtaamatta. Suorittaminen voi toimia suojamekanismin tavoin – kun keskittää ajatuksensa ulkomaailmaan ja tekemiseen, ei tarvitse kohdata omaa sisäistä kipua ja tuskaa. Samalla tulee kuitenkin menettäneeksi jotakin hyvin suurta ja ainutlaatuista: kosketuksen omaan sisimpäänsä. Sinne, mistä lopulta kaikki voima, herkkyys ja yhteys saavat alkunsa. Onneksi tuo yhteys on kuitenkin palautettavissa. Se on olemassa meissä aina, kun vain uskaltaa pysähtyä sen äärelle. Mutta jos tunteiden äärelle pysähtyy liian myöhään, voi edessä olla uupuminen uudestaan. 

 

Ulkona paistaa aurinko. Tuntuu kesältä. Ajattelin lähteä luontoon ja palauttaa itseni taas läsnäolon tilaan. 

 

Ihanaa sunnuntaita.