En muista koska olisimme olleet siskoni kanssa ihan kahdestaan yhden vuorokauden. Ilman lapsia tai miehiä. Viikonloppuna  pitkästä aikaa olimme ihan kaksin. Kävimme syömässä ja avasimme viinipullon. Istuimme terassilla ja juttelimme. Ja kuuntelimme sateen ropinaa. Muistelimme menneitä ja paransimme maailmaa.  Illalla kävimme vielä pitkällä lenkillä. Ja nukuimme siskonpedissä.

Nuorempana meillä oli näitä hetkiä paljon. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Olimme kuin paita ja peppu. Eilinen toi mieleen ne hetket.  Ja sen miten tärkeitä ne ovat.

Juttelimme paljon myös menneestä. Siskoni sanoi, että ajattele jos et olisi päässyt koskaan irti siitä suhteesta mikä satutti. Missä nyt olisit. Jäin miettimään, että niin jos en olisi. Tai entä jos koko loppuunpalaminen olisikin tapahtunut vaikka juuri sen suhteen aikana tai sen suhteen jälkeen. Kaukana se ei siitä ollut. Jo pelkkä asiasta keskustelu, saa vieläkin nielemään kyyneleitä. Ajatus nostaa esiin sen tunteen ja turvattomuuden ja pelon mitä silloin koin. Koin silloin  olevani totaalisen yksin, petetty, rikki revitty ja satutettu. Selvisin läheisteni ja elämän kautta. Oli pakko tehdä asioita, että jaksoi elää ja tuntea nautintoa elämästä. Nyt tässä tänään, tunnen uudelleen sen tunteen. Minkä silloin tietyllä tapaa sivuutin. Sain voimaa siitä, että sain oman asunnon. Ostin koiran. Ankkuroin ajatukseni siihen, että parempaa oli luvassa. Pakotin itseni jatkamaan elämää.  

Tänään häivähdys tuosta tunteesta nosti esiin taas sen tutun kiitollisuuden. Minä selvisin, todella. Samalla myös haikeuden. Ja pienen ahdistuksen häivähdyksen. Tässä istun yksin nyt tälläkin hetkellä. Odotan, että mieheni tulee kotiin. En kuitenkaan ole yksin. Ajatukset siitä, että jäisin yksin aktivoivat sitä tunnetta, minkä itse nimeän hylätyksi tulemisen tunnelukoksi. En osaa sanoa missä se on lapsuudessa syntynyt. Sen tiedän, että se elää ja tuntuu minussa edelleen. Sitä tunnetta opettelen sietämään. Varsinkin nyt kun arki työmatkoineen lähestyy. Jokin minussa stressaa alkavaa syksyä. Olen tällä viikolla stressannut ja nukkunut huonommin. Heräillyt ja pyörinyt öisin sängyssä. Viime yönä mielessäni kirosin, että miksi taas heräsin kesken unien. Ajatukset väkisin menivät ensi viikkoon. Pakotin itseni ajattelemaan hengitystäni. Kuuntelin sitä ja nukahdin. Olen tunteen kannattelussa paljon jo oppinut. Enkä tiedä pääseekö siitä tai tietyistä asioista lopullisesti eroon koskaan. Sen kanssa kuitenkin  oppii elämään. Ja siitä tulee osa menneisyyttä. Silti se on olemassa.