Tänään on harmaa ja sateinen päivä. Kun ilmaa katsoo, tuntuu kuin koko luonto tekisi kuolemaa ja taivas itkisi. Juuri sellainen päivä, mitä olen odottanut, että voin lähteä tekemään pitkän kävelylenkin. Loppuun palamisen jälkeen, siitä on tullut eräänlainen traditio. Menin jälleen sinne tutulle ja samalle lenkkipolulle mitä kävelin suuntaan ja toiseen, silloin kun olotila oli todella ikävä. Silloin en pystynyt keskittymään kuin pahaan olooni ja pikku hiljaa kuukausi kerrallaan aloin harjoittelemaan tietoista läsnäoloa. Ihmettelin, valokuvasin ja hengitin. 

Tänäänkin valokuvasin, tänään tosin ajatuksissani oli päällimmäisenä ajatus, mikä edusti kiitollisuutta. Tuntui kuin siellä kävellessäni olisin turvassa. Turvassa kaikelta maailman pahuudelta ja turvassa ikäviltä tunteilta. Siinä kävellessäni tajusin yhden asian, alan löytämään turvallisuuden itsestäni. Vaikka ympärillä tapahtuu asioita, se turvallisuus on silti siellä. Ja kaikki se asioiden uudelleen käyminen, vahvistaa sitä turvallisuuden tunnetta. 

Mä alan olemaan aika lähellä sitä päivää kun paloin loppuun. Tarkalleen ottaen siihen on aikaa viikko. Sen jälkeen voin sanoa, että elämäni suurimmasta kriisistä on aikaa jo kaksi vuotta. Tänään ostin itselleni suklaata ja hömppälehden ja ajattelin uppoutua nyt niihin.