Otat taas laukkusi esiin ja alat pakkamaan. Se kuuluu työhösi ja on iso osa sitä. Kun valitsin sinut aviomiehekseni,  hyväksyin samalla työsi ja sinun elämäsi osaksi omaa elämääni. Kuulen usein minulle sanottavan, miten voitte olla toisistanne erossa? Miten voit luottaa toiseen, kun et edes tiedä missä miehesi on? Kyllä minä luotan ja arvostan mieheni työtä. Se ei ole vain mieheni työ vaan meidän tämän hetkinen elämä. Me olemme kaksi eri ihmistä kenellä on kaksi elämää ja yksi yhteinen elämä. 

Itse olen sitä mieltä, että jos kumpikin osaa seistä omilla jaloillaan, pärjää silloin myös yksin. Oikeastaan elämästä pitää pystyä nauttia myös yksin. Luotan tänään elämään eri tavalla. Elämä on elämistä varten. Ja elämään sisältyy aina riskejä. Elämä on jatkuvaa tientynlaista liikehdintää. Ja joskus on suostuttava myös tyhjän päälle. Siihen tarvitaan uskoa ja luottamusta. Tänään tuntuu, että olen ottanut vastuun omasta elämästäni. Olen vihdoin kasvanut erilliseksi persoonaksi. Ja tiedostan tänään vahvemmin, että olen itse vastuussa itsestäni ja omasta elämästäni. Ja se miten itse asennoidun elämän tuleviin muutoksiin, on lopulta minun itseni valittavissa. Luotan mieheeni. Uskon, että mieheni arvostaa minua ja minun ei tarvitse olla täydellinen, tullakseni hyväksytyksi. Ja koska hän arvostaa minua, voin olla hänen seurassaan myös epätäydellinen. Ja se miten itse pärjään ilman häntä, on riippuvainen minusta itsestäni. Siitä miten minä suhtaudun omaan elämääni ja osaanko nauttia niistä elämän pienistä hetkistä. Yksin eläminen voi olla myös mahdollisuus. Ja nyt kun olen löytänyt turvallisuuden tunteen, pystyn kiinnittymään lujemmin. Meillä on kuitenkin yhteinen koti, mikä on meille molemmille rakas. Ja missä näemme ja vietämme aikaa ja missä olemme taas lopulta yhdessä. 

Se miksi koen hetkittäin, että en pärjäisi juontaa lapsuuteen. Niihin tunteisiin ja lukkoihin mitkä ovat elämän kautta muodostuneet ja minkä juuret ovat lapsuudessa ja eletyssä elämässä. Eilen pohdin paljon sitä, miksi? Miksi burnout nosti esiin ja pintaan juuri ne tietyt tunteet? Miksi ne vielä tänäänkin elävät kehossani? Entä voinko koskaan lopulta vapautua niistä kokonaan? Itse olen ennen käyttänyt välttelyä selviytymiskeinona. Olen todella halunnut huomaamattani unohtaa asioita, joita itselleni on tapahtunut. Kun olen siinä onnistunut, en enää ole edes tiedostanut niiden olemassa oloa. Loppuun palaminen nosti esiin nämä tunteet, mitä olin koko elämäni yrittänyt vältellä. Nyt teen töitä itseni kanssa, että voisin muistaa ja kohdata ne tunteeni ja niihin liittyvän elämän. Että voisin vapautua niistä. Koska jos en ole käsitellyt niitä, en voi päästää menneestä irti. On todistettu, että jos ihminen onnistuu unohtamaan jotakin ikävää, hän ahdistuu siitä, kun pelkää näiden asioiden palautuvan mieleen. Jos jokin asia vain hiukankaan muistuttaa asiaa minkä mieli on unohtanut, mieli kehittääkin ahdistuksen. Joka vie sitten lopulta huomion pois juurikin siitä alkuperäisestä kokemuksesta. Jottei se palautuisi vaan mieleen tälläkään kertaa. Eli toisin sanoen, ihminen pelkää tunnetta minkä tämä kokemus on herättänyt. Ja ilman menneisyyden kohtaamista ihminen ei eheydy ja tule koskaan kokonaiseksi. 

Eilen tein eräänlaista tutkimusmatkaa menneeseen. Ja pohdin sitä mikä on itselläni hylätyksi tulemisen tunteen takana. Miksi olen kokenut tietyissä tilanteissa ahdistusta, hylkäämisen pelkoa ja yksin jäämisen pelkoa. Mieheni saapui kotiin työmatkaltaan ja oli väsynut ja hiljainen matkan jälkeen. Ensimmäinen ajatukseni oli heti, mikä minussa on vikana koska mieheni ei juuri nyt jaksa jutella ja olla iloinen oma itsensä. Kun hän kirjoitti viestiä ystävälleen, oli ajatukseni kenellekköhän hän kirjoittaa? Voinkohan luottaa häneen nyt oikeasti? Siinä kohtaa huomasin jo kokevani tietynlaista ahdistuksen tunnetta. Se muistutti niin jostakin mitä menneisyys on joskus ollut. Halusin unohtaa asian, sanomatta siitä miehelleni mitään. Aamulla muistin kuitenkin mitä tämä hahmoterapeutti minulle sanoi. Kun tunnet ahdistuksen tunteen, mene tunteen juurelle ja yritä saada käsitys missä olet näin kokenut ehkäpä lapsuudessasi tai entisessä elämässä. Jo ollessani kolme jouduin kokemaan hylätyksi tulemisen tunteen. Kun minulle tärkeä Pappani kuoli. Lapsi ei kuolemaa ymmärrä, hän kokee vain tunteen että joku tärkeä on hänet hylännyt. Saman tunteen muistan kokeneeni muutamia kertoja myöhemmin. Syytä en muista, muistan vain paikan ja sen hetkisen tunteen ja sen missä olin juuri silloin. Ja se mikä on ehkä parhaiten jäänyt mieleen. Oli ne hetket kun tunsin suunnatonta pelkoa ja hätää omassa parisuhteessani. Silloin koin kuoleman pelkoa ja pelkoa, että en selviä siitä kaikesta mitä kävin silloin läpi. Tänään näen itseni silloin niin nuorena tyttönä. Tyttönä joka halusi luottaa, rakastaa ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin oli. Ja tyttönä jota lopulta petettiin, satutettiin ja hylättiin. Näihin kaikkiin löydän yhden yhteisen tekijän ja se on pelko. Pelko toisen menettämisestä, pelko yksin jäämisestä ja pelko siitä, että lopulta jään yksin. Eli kyllä hahmoterapeutti oli oikeassa, kohdallani puhutaan pelosta. Mieli ei varsinaisesti pelkää. Mutta kehon tunteet muistavat näissä tilanteissa pelon.Nyt on helpompi lähtemään työstämään kehoani , kun itse tiedostan mikä on kaiken takana. Tänään se pelko on huomattavasti pienempi, mutta  se toimii kuitenkin lukkona tunteissani mistä haluan vapautua.