Tiedätkö sen tunteen kun toivoisi elämältä vähän aikaa.  Sellaista aikaa, että voisi hetken prosessoida tapahtumaa itsensä kanssa, ja yrittää hyväksyä. Nyt tuntuu, että elämässäni tapahtuu asioita nopeasti ja mieli käsittelemään tapahtumia. Se herättää erilaisia ajatuksia. 

Olen täällä kirjoittanut joskus kiintymyssuhteesta. Elämässä nämä kiintymyssuhteen tarpeet aina välillä noisevat erityisesti esiin. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset elämän siirtymät (lapsen tulo, eläkkeelle siirtyminen), selllaiset epävarmuuden hetket kuten (oma tai läheisen sairastuminen, yhtäkkinen suuri suru, työpaikan menetys, muutto).

Turvallisesti kiintyneet ihmiset  kokevat yleensä vähemmän stressiä näissä tilanteissa. Koska he osaavat hakea läheisyyttä ja näkyvyyttä itselleen oikeassa kohdassa ja oikealla tavalla. He kokevat ne läheisensä tukea antavana  ja ovat muutostenkin kohdatessa tyytyväisiä omaan elämäänsä. Toisen ihmisen läheisyys ja ymmärrys rauhoittaa hermojärjestelmää, mikä näkyy esimerkiksi lapsen tarpeessa hakeutua aikuisen syliin. Tämä tarve nousee esiin myös aikuisella kun elämässä tapahtuu suurta tai traumatisoivaa. Onnettomuuden jälkeen ihmisten tarve on usein halata toista. Läheinen suhde on siis meihin rakennettu sisäinen mekanismi. Toimiva kiintymyssuhde luo meihin turvasataman. Tämän suhteen kannalta mikä tahansa reagointi (vaikkapa vihamielinen) on parempi kuin reagoimattomuus. Jos taas tämä puuttuu välistä, sen sanoma on: se mitä sanot, ei merkitse minulle yhtään mitään. Välissämme ei ole yhteyttä. Tämä nostaa esiin tunteita, jolloin näiden ihmisten välille nousee esiin  ”mykkäkoulua” , suuttumusta ja riitoja. Vaikka lopulta kyse olisi vain siitä, että tilanne pitäisi nähdä kuin ulkopuolisen silmin, että tässä on vain kaksi ihmistä joilla on sama tarve, mutta ei keinoja löytää yhteyttä toiseen. Ja miettiä, mitä minä voin tehdä tuon yhteyden eteen luomiseksi. 

Koirani edusti minulle jonkinmoista turvallisuutta, samoin läheiset ihmiset ja kotini on iso osa sitä mikä edustaa minulle turvallisuutta. Paikkaa johon voin turvallisesti kiinnittyä ja ankkuroitua. Parisuhteessani opettelen tuomaan esiin tarpeitani ja olen aika pitkällä jo, koska ymmärrän, että kyse on juurikin siitä samasta kuin mikä tarve on myös lapsella. Elämäni tulevat muutokset kohdistuvat juuri näihin mitkä edustavat minulle turvallisuutta. Se herättää tunteita ja nostaa esiin ajatuksia. Sisimmässäni on olo, että tarvitsisin ehkä sitä aikaa hyväksyä nämä muutokset ja käsitellä suruni. Nyt sitä aikaa ei ole. Täytyy alkaa toiminaan heti. Sisimmässäni on kuitenkin kaikesta tästä huolimatta myös jonkinmoinen rauha, vaikka sisäinen lapseni tuntee hetkittäin turvattomuutta. Se aikuinen minussa on kuitenkin tällä hetkellä vahvempi. Eikä minua pelota. Se aikuinen pitää kuin sisäistä lastani tiukasti kädestä. Ja tietää, että tästäkin selvitään. Ja kaikki asiat järjestyvät. 

189BC818-3652-4690-90B8-955703BFAAB0.jpg