Vuosi sitten tähän aikaan maalasin siveltimelläni taulun kuin eilisestä maisemasta mitä ihastelin haltioituneena. Puun väreiksi olin valinnut aivan samat, yhtä kauniit sävyt ja värit ja taivaalle maalasin suuren auringon. Aiheen maalaukseen silloin sain tunteesta joka liittyi erääseen maisemaan mitä katselin mennessämme kylään. Tunne maiseman takana silloin oli surullinen ja ahdistuksen sävyttämä. En voinut kuvitella edes mikä prosessi tuon kuvan maalaamisen jälkeen käynnistyi. 

 

”Hylkäämisestä johtuva suru tuntuu siltä, kuin sydän murtuisi ja joillakin niin myös tapahtuu konkreettisesti. Me tiedämme, että hylkääminen näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin kipu, yksinjääminen on ollut ihmisen historiassa usein myös henkiinjäämiskysymys. Vaikka nykyään kyllä selviämme arjesta ilman toisen läsnäoloa, voi tilanne olla tunnetasolla vaikea ja uuteen sopeutuminen ottaa paljon aikaa.”

 

Mietin, että miten tämä syksy voikin tuntua niin erilaiselta tänä syksynä. Tuntuu kuin joku suuri syksyyn liittyvä tunne olisi muuttunut eräänlaiseksi rakkaudeksi syksyä kohtaan. Viime syksynä kuvan maalaamisen jälkeen tähän samaan aikaan istuin terapiassa ja kahlasin läpi sellaisten syvien tunteiden ja paniikin, että hetken jo luulin, että kaikki alkaa alusta. Muistan kun terapeuttini silloin sanoi, että trauma voi lähteä paranemaan vasta sitten kun trauman syvin juuri on löydetty ja kohdattu tunnetasolla uudestaan. Sanoin, että jos näin on, niin sitten kahlataan ja käydään läpi tunteet syksyyn liittyen. Niin kauan aion etsiä  ja niin kauan aion kohdata  ja pysähtyä tämän äärelle uudestaan ja uudestaan. Prosessi silloin lähti käyntiin näistä samoista puista. Maalasin vain siveltimellä vastaavaa maisemaa mitä tänään katselin. Tuo maisema, nuo puut ja ne tunteet niihin liittyen käynnisti prosessin, joka lopulta vei sen syvimmän pelon juurelle. Joka oli kaukana lapsuudessa, siinä hetkessä kun pelkäsin, että isäni kuolee. Pelkäsin, että tulen hylätyksi. Koska niin oli käynyt jo kerran ollessani 2-vuotias, kun pappani kuoli. 

 

Tänään mietin, että tunneside syksyyn on muuttunut. En oikeastaan haluaisi olla missään muualla kuin tässä ja nyt. Tuntuu kuin minulle olisi näytetty ennalta tuon vuosi sitten maalatun maalauksen kautta tämä syksy, syksy jolloin tuohon maisemaan sisältyy tunnetasolla niin paljon enemmän. Syksyn kauneus, ne värit ja suuri kiitollisuus. Olen aina sanonut, että rakastan kesää, mutta haluan nähdä jokaisessa vuodenajassa jotakin kaunista.

Koska sitä kaunistakin on. 

 

Ennen uskoin vahvasti, että kun vain teen asioita ja suoritan elämääni ja kun työstän itseäni tarpeeksi, niin avautuisin elämälle ja ne ikävät tunteet muuttuisivat. Vaadin itseltäni paljon vaikka olin jo valmiiksi ”pihalla”. Olisin luultavasti voinut paremmin, jos olisin aiemmin jo ymmärtänyt sen myötätunnon (itseäni kohtaan!) ja sen läsnäolon ja pysähtymisen merkityksen ja ennen kaikkea epämukavuuden sietämisen. Asioita muuttaa eniten se, että sallii itselleen hyvää, uskaltaa siirtyä pois myös sieltä mukavuusalueelta ja sietää sen herättämiä tunteita mistään riippumatta. Silloinkin – ja varsinkin silloin – kun voi kurjasti.

 

8503B58D-A779-4E5B-BC77-5076AD87D6C4.jpg