Olen kasvanut niin paljon näinä vuosina. Vaikeinta on omalla kohdallani silti ollut hyväksyä hormoonitoimintaan liittyvät tuntemukset. Kipu ja ”mieleen liittyvät notkahdukset”. Se mitä olen käsitellyt nousee usein pintaan hormonien kautta. 

 

Viime vuonna melkein tähän aikaan jouduin jäämään sairaslomalle. Ennen sitä pyysin työpaikallani vähän kuin ”apua” ja esimieheni ja eräs työntekijä eivät vastanneet tuohon avunpyyntööni. Terapeuttini kysyi silloin, että osaatko kertoa mitä tapahtui ennen tätä sairaslomaa? En oikein siinä hetkessä osannut sitä itse edes sanoittaa. Mietin vain, että ehkä se syksy. Tai sitten koin vain, että en tullut työntekijänä nähdyksi ja kuulluksi. Mietin paljon myös, että ehkä vain väsyin tietynlaiseen taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Enää en vain jaksa taistella. Se kaikki käynnisti itsessäni pitkän tietynlaisen prosessin. Tuo kysymys nousi mieleeni tietyin väliajoin. Vasta viime viikolla omat silmäni aukesivat ja tuntuu, että ymmärsin. Osittain opintoihin liittyvän työn kautta. Näin ainakin uskon.

 

Ymmärsin, että tunteissani kaiken tämän takana on pitkälti ne omat kokemukset lapsuudesta. Usein tunsin ala-asteella koulussa, että jäin oppimisvaikeuksien kanssa yksin. En uskaltanut pyytää apua, koska koin, että en olisi sitä saanut. Olin myös isosisko jonka tehtävä oli usein olla se pienempää ymmärtävä osapuoli ja joka ehkä silloin pikkutyttönä olisi tarvinnut enemmän sitä aikuisen huomiota, kosketusta ja tunteiden sanoittamista ja kannattelua. Koin, että jouduin välillä

 ehkä jopa vähän kilpailemaan huomiosta. Työpaikallani tämä lapsuuden tuttu kuvio ikäänkuin toistuu. Sen aikuisen roolissa on nyt esimies, joka suosii yhtä ylitse muiden. Välissä työntekijöiden välinen kilpailu ja sellainen näkymättömyys tarpeiden osalta. Asioita nostetaan työntekijöiden toimesta rohkeasti esiin, mutta tarpeeseen siellä tunteiden takana ei vastata. Kaikki yrittää kuin pitää yllä sellaista positiivista ”kivaa” viestintää työntekijöiden kesken. Mikä ei aina ole aitoa. Sen positiivisuuden taakse kätkeytyy jokaisen omia tarpeita, mistä pidetään tiukasti kiinni ja sellainen riittämättömyyden tunne. 

 

Mitä tämä kaikki minussa herättää? Ne samat tunteet ja tarpeet kuin lapsena. 

Minulla voi olla kaikki mitä olen aina halunnut ja silti voin tuntea jonkun puuttuvan. Joku sisäinen tyhjiö kertoo tarpeesta, jota ei ole vielä täytetty.

Lapsella on oikeus saada perustarpeensa tyydytetyksi mutta aina näin ei käy. Kaikki vanhemmat ovat kuitenkin tehneet parhaansa niillä taidoilla joita heillä on ollut, joten heitä on hyödytöntä syyttää.

 

Se, mikä on lapsena jäänyt vanhemmilta tai aikuisilta ketä lapsen elämässä on ollut saamatta, jää odottamaan täyttymystään. Kohdistamme tämän odotuksen usein parisuhteeseen, työpaikalle ja meille tärkeisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuten silloin lapsena, toivomme ( ja huudamme) ”tarvetankkimme” täyttöä siltä ihmiseltä, jonka kanssa vietämme paljon aikaamme. Pahimmillaan se saa aikaan riitoja ja syytöksiä ja pahaa oloa. Omalla kohdallani se herättää lähinnä tunteita, jotka tunnistan nyt helpommin ja pysähdyn niiden äärelle. 

 

Tunnistan, että kyse on oman ”sisäisen lapsen” tarpeesta. Tytön joka oli iältään ehkä 5-7 v. Joka oli hyvin arka, jännittynyt ja joka olisi tarvinnut enemmän turvaa aikuisilta. Hän halusi aina luokassa istumaan luokan takariviin, vaikka olisi enemmän toivonut, että häntä kuultaisiin. Hän ei ollut matemaattisesti ja koulumenestykseltään lahjakas ja olisi sen vuoksi tarvinnut paljon enempi aikuisen tukea ja kannattelua myös koulumaailmassa. Hän oli herkkä tuntemaan ja aistimaan ympärillä olevien aikuisten tunteita ja tekee näin vielä tänäkin päivänä. 

 

Olen toisaalta kiitollinen yhdestä asiasta, työpaikkani haastaa minua kasvamaan ja kohtaamaan ne sisäisen lapseni tarpeet. Ja tuomaan ne esiin, aikuisen varmoin ottein.