Juttelimme eilen ystäväni kanssa pari tuntia puhelimessa. Nauroimme ja välillä melkein itkimme. Lopuksi ystäväni totesi, että melkein terapiaksihan tämä puhelu meni. Ystäväni kertoi omista tuntemuksistaan ja siitä, miten toisen käytös voi välillä satuttaa ja saada koko kehon melkein raivon valtaan. Vaikka samaan aikaan miettii, että mistä se johtuu? Mikä on sen toisen piikittelyn ja pahan olon takana? Mikä on se syy? Miten itse voisi auttaa itseään, että ei mene samalle tasolle toisen kanssa. 

Sanoin, että emme voi puhua kuin omista tunteista. Siitä mitä minä olen ja mitä minä ajattelen. Lopulta, emme voi ottaa edes vastuuta toisen tunteista vain omista. Eikä minun tehtävä ole lopulta korjata muita. Voin muuttaa lopulta vain omaa elämääni. Toisen käytöksen takana on aina ne toisen tunteet ja usein myös se, että hän ei itse ota vastuuta omista tunteistaan. Vaan heijastaa ne tunteet itsestä ikäänkuin ulkopuolelle. Silloin se osuu toiseen. Tässä kohtaa ei juuri pitäisikään tehdä mitään. Vaan antaa tunteen nousta  ja pysähtyä ja tulla tunteesta tietoiseksi. Ja pohtia, että miksi minusta tuntuu tältä? Tunnistaa tunne ja nimetä se ja etsiä tunteelle tapa purkaa se. Sitten pitäisi löytää se oma tarve tunteen takana. Mitä minä tarvitsen? Miten voisin tässä hetkessä saada osakseni sitä? Tai millaisia ajatuksia tai tunteita voisin tässä kohtaa saada, että tuntisin itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi. Mikä on minun toiveeni ja miten voin itse edesauttaa sen toteutumista? 

Itse opettelen vieläkin tunnistamaan tunteitani ja sanoittamaan niitä. Olen tehnyt tätä matkaa jo seitsemän vuotta ja edelleen opettelen. En osaa aina kertoa peloistani ja haavoistani. Ja sitten yhtäkkiä ne nousevat voimalla esiin, kun en ole osannut tunnistaa omia tarpeitani. 

2360333E-052D-47A2-B24F-9541D2795738.jpg