Ihminen oppii keinonsa stressin säätelyyn jo lapsena ja varhaislapsuudessa. Vetäytyminen on lapsen tapa silloin kun varhainen hoiva on ollut torjuvaa ja korostanut enemmän yksin pärjäämistä tunteiden osalta. Tai kun aikuiseen ei ole voinut tukeutua. Toiset lapset taas ovat saaneet huomiota kiukulla. Se on yleistä, jos aikuinen ei ole ollut turvallisesti ja johdonmukaisesti läsnä. Silloin on pitänyt vaalia läsnäolo vaatimalla. Itsensä rauhoittaminen niin, että kykenee rakentavaan riitelyyn, on haasteellista ja vaikeaa. Se on psyykkinen kyky joka omaksutaan varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. 

 

Vaikeimpia tehtäviä ihmisarvoissa on säilyttää myötätunto itseä ja toista kohtaan, silloin kun parisuhteessa on riitaa. Tai suhteen turvallisuus on uhattu. Riitely aktivoi kehon

taistele ja pakene- valmiustilan . 

 

Ennen parisuhteissani tein kaikkeni, että riitoja ei syntyisi. Riidat edusti minulle pelkoa ja oli helpompi heijastaa mukautuvuutta. Jotenkin ajattelin, että myönteiset tunteet pitävät yllä läheisyyttä. En ymmärtänyt, että kielteisillä tunteillakin on viesti ja ne kertovat mikä ei toimi ja mitä tarvitsemme. Enkä ymmärtänyt myöskään sitä, että joka kerta kun myötäilen vain  toisen toiveita tai tarpeita, sivuutan sillä myös itseni. 

 

Nykyisin riitelen. Varsinkin silloin, kun en osaa tarpeeksi aikaisin sanoittaa omia tunteitani tai tarpeitani. Ja kun toisen piirteet käyvät ärsyttämään. Nykyisin olemme puolisoni kanssa erilaisuuksistamme jo tietoisia. Kumpikin tuo esiin riidoissa itselleen tärkeitä asioita luopumatta niistä turhan helposti. Jolloin samalla syntyy myös osaltaan mahdollisuuksia, jossa on tasapuolisesti aineksia kummankin suunnalta. 

 

94D20AD8-BF3F-4A5A-B39A-74F3F81A9C49.jpg