Lähdin eilen ystäväni kanssa syömään. Emme ole pitkään aikaan käyneet yhdessä istumassa iltaa. Nyt ajattelimme, että lähdemme syömään pitkän kaavan mukaan ja otamme muutaman lasin punaviiniä. Oli ihana päivä, aurinko paistoi, ruoka oli täydellistä, viini hyvää ja seura parasta. Päivä venähti illaksi ja menimme vielä ystäväni luokse istumaan. Tuntui kun aika olisi kadonnut siinä samalla, nauroimme, juttelimme, muistelimme menneitä, välillä vedet silmissä kuuntelimme toistemme juttuja. Kun paloin loppuun, oli hetki etten jaksanut ottaa yhteyttä oikein kehenkään. Ystävistäni osa otti yhteyttä ja osa jäi sivuun. Olin ennen loppuun palamista sellainen, että järjestin aina tietyin väliajoin juhlia. Ihan vain osittain siksi, että näin sai koottua ne tärkeimmät yhdeksi päiväksi yhteen. Rakastan niitä hetkiä, kun saa olla ystävien kanssa. Jutella, nauraa, syödä hyvin, ottaa muutama lasi viiniä ja parantaa maailmaa. Se on kuin eräänlaista terapiaa. Monesti mietin heitä, ketkä elävät vain perheelleen. On asia erikseen jakaa asioita miehensä, kuin ystävän kanssa. On asioita mitä mies ei ymmärrä ja naiselta on helpompi saada tietynlaista vertaistukea. Elämä olisi aika yksinäistä, jos ystäviä ei olisi. Painavakin reppu on kevyempi kantaa, kun kantajia on kaksi.