" Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää" . Toissa aamuna heräsin ja katselin ikkunasta lumista pimeää pihaa. Valo kimmelsi kuin pienet timantit hangen pinnalla. Jostakin tuli äärettömän hyvä olo. Kiitollinen olo. Teki mieli vaan kiittää siitä, että saan lähteä töihin ja saan olla tässä. Vuodessa on aina yksi päivä, jonka varmaan muistan läpi elämän. Se on päivä, jolloin paloin loppuun. Jos sitä päivää en muista muusta, muistan sen siitä, että ennen sitä päivää tunnen kehossani väsymisen merkit jotenkin selvemmin. Enkä osaa edes sitä tunteiden tai kehon tuntemuksina edes sen kummemmin edes selittää. Jokin vain muistuttaa jostakin mitä silloin tapahtui. Tänään päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus. Ja sanat, mitä lääkärini silloin sanoi: sinä selviät! Tuntuu jotenkin niin hassulta, että siitä on todella jo aikaa neljä vuotta. Joista kaksi vuotta oli kokonaisuudessaan melkoista tunteiden vuoristorataa. Ilman asioiden prosessointia tai ilman terapiaa, en usko, että olisin koskaan päässyt takaisin työelämään. Tai jos olisin päässyt, olisin hyvin pian uupunut uudestaan. 

Loppuunpalaminen on pelottava kokemus. Se on on kokemus jossa hetkellisesti kadottaa itsensä. Itsensä löytäminen ei tapahdu hetkessä. Se vie aikaa ja vaatii monien tosi kipeidenkin asioiden uudelleen kohtaamista. Ja asioiden hyväksymistä. Ennen kaikkea se vaatii omien tunteiden läpikäyntiä. Ja myöntämistä, että tarvitsen tästä selvitäkseni muiden apua. Enää ei ole paluuta menneeseen. Menneisyys on osa minua. 

Tänään tuo valkoinen hanki on jo melkein sulanut pois. Vettä sataa ja on harmaata. Nautin siitä, että huomenna on viikonloppu. Menen kaupan kautta kotiin. Lämmitän illaksi saunan ja ostan jotakin hyvää syötävää. Vetäydyn viltin alle, sytytän kynttilät ja vuokraan leffan. Ja ihan vain olen. Ihanaa viikonloppua kaikille..