Muistan lapsuudestani välähdyksiä jolloin olen kovasti itkenyt ja kiukutellut. Muistan myös hetkiä jolloin olen nukahtanut huutooni ja herännyt ulkovaatteet päällä eteisen lattialta, kun en ole saanut tahtoani läpi. Sitä en muista miten tärkeä isoisäni minulle oli. Olen kuitenkin kuullut hänen äänensä kasetilta kun hän juttelee minulle ja pystyin aistimaan lempeyden ja rakkauden hänen äänestään.

Äitini on kertonut, että olin papan tyttö. Mökillä kuljin hänen perässään ja hakeuduin hänen syliin. Kun katselen viimeistä kuvaa missä olen 2-vuotiaana hänen sylissään, välittyy kuvasta mieleeni rakkaus. Suljen silmäni ja hengitän. Olin hänelle varmasti todella rakas ja tärkeä. Kun katsoin kuvaa mietin tunteita mitä ehkä kävin lävitse lapsen maailmassa silloin kun pappani kuoli. Olen ollut varmasti ihmeissäni ja hädissäni. Ihmetellyt ehkä, mihin katosi hän joka katsoi silmiini ja tarttui käteeni. Hän jonka nimen olin juuri oppinut sanomaan.

Hautajaisissa kuvassa seison hänen arkkunsa äärellä, kosketan arkun kantta  ja hymyilen. En edes ymmärrä, että arkussa on minulle tärkeä ja rakas ihminen. Hänet viedään kohta pois. Aistin kyllä ympärillä olevien ihmisten tunteita, surua, kyyneleitä, huolta, ahdistusta.. Äiti itkee ja mummoni pitelee minua kädestä. Istun sylissä ja kuulen ehkä korviini kyyneleet, kun arkkua kannetaan ulos. On talvi. Ympärillä on paljon lunta. Kaikki ihmiset ovat ympärilläni pukeutuneet mustaan. Olen aistinut varmasti kylmyyden ja ihmisten tunteet. Vaikka en ole ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtuu. 

Vielä tänäkin aistin vahvasti asioita ja tunteita mitä ympärilläni tunnetaan ja tulkitsen katseita miten minuun katsotaan. En pidä talvesta ja kylmästä. Talveen sisältyy sellainen epämääräinen ahdistuksen tunne hetkittäin. Kun paloin loppuun näin ensimmäisen unen tunteisiini liittyen mummoni mökiltä. Unessa oli talvi ja harmaata, tuuli kovasti ja pelkäsin. Monta vuotta sen jälkeen kun kuuntelin tunnetta itsessäni liittyen talveen, mielikuviini nousi taas mummoni koti maalla ja ympärillä oli talvi, lumi ja harmaus. Tuntui kun koko luonto olisi itkenyt ympärilläni. 

Tämä tapahtuma on yksi niistä milloin olen alkanut rakentamaan itselleni elämääni varten selvitymiskeinoja. Tämä tapahtuma on toiminut myös elämässäni eräänlaisena karttana, joka on ollut vanha sellainen. Mutta jonka kautta on syntynyt reitti tuon oman sisäisen lapsen tarpeisiin. Koska tämä tapahtuma on ollut varhainen, se on muodostunut uskomukseksi itsestä. On syntynyt pelko siitä, että tulen hylätyksi. Mitä varhemmin tämä tunne syntyy, sen vaikeampaa sen ymmärtäminen ja kohtaaminen on aikuisena. 

Nyt kun katson tätä kokonaisuutta tässä hetkessä, mietin miten voin parantaa sisäisen lapsen sydäntä ehjemmäksi. Ymmärrän tuon pienen pellavapäisen lapsen hädän ja pelon. Ethän voinut ymmärtää, olit silloin vasta niin pieni. Voin kokea tänään vielä tässä sen turvattomuuden ja pelon kun en ole ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui. Sisäinen pieni tyttöni on tullut hyltäyksi elämän näin sanellessa. Voin aistia surun, ahdistuksen ja pelon. Voin nähdä myös syyn sille miksi mielelläni pukeudun tänään mustaan ja koen sen värin myös jollain oudolla tapaa turvallisena. Ymmärrän myös miksi talveen kuuluu omalla kohdallani tietynlainen tunne. Muistan nyt myös mummoni katseet ja tavan miten hän on minut kohdannut. Sen kautta voin myös ymmärtää miten hänen kuolemansa oli itsellenii niin suuri asia. Sen kivun kohtaaminen tunnetasolla uudestaan tuntui niin kipeältä silloin, että oli helpompi ripustautua muihin, alkaa kontrolloimaan elämää  ja hakea rakkautta itsensä ulkopuolelta. Ripustauduin heihin jotka tunnetasolla toistivat tuota samaa tunnelmaa mistä lapsuudessa olin jäänyt paitsi. Sisäinen lapseni koki myös turvattomuutta, mikä loppuunpalamisen kautta nousi voimalla pintaan ja mikä on vuosien päästä muuttunut turvallisuudeksi. Kaiken keskellä pieni tyttöni kadotti itsensä ja ajatui tilanteisiin missä hylätyiksi tulemisen pelko ohjasi elämää. Loppunpalaminen vasta avasi haavani ja nosti esiin kaikki elämäni kokemukset ja antoi uuden mahdollisuuden. Tänään sen kaiken johdosta voin olla sisäiselle lapselleni äiti ja isä ja parantaa haavani rakkaudella ja päästää läpi se mikä on ollut piilossa. Minä näen ja minä kuulen ja rakastan sinua juuri nyt. Pikkuhiljaa sisäinen lapseni on alkanut luottamaan minuun ja esiin on nousut turvallisuus. Enää en pelkää näyttää tunteitani ja uskallan seisoa omalla puolellani. 

❤️

”Emme tule koskaan pääsemään täysin vapaaksi tunnelukoistamme. On todella tärkeää muistaa ajatus, että emme pyri eroon mistään. Kun pyristelemme koukussa, koukku tarttuu vielä tiiviimmin. Mutta kun pysähdymme  sen äärelle, koukku alkaa toiminaan niin, että koukku ei enää satuta ja ei ole kiinni enää ihosamme. Arpi kuitenkin vielä jää ja tulee hetkiä jolloin se vielä kiristää.”

❤️