Olen ollut sairaslomalla muutaman päivän, kovasti yrittää flunssa kaataa vuoteen pohjalle. Yleensä tosin vastustuskyky pistää kampoihin, niin tauti ei tule kunnolla päälle. Tämä, että on saanut levätä on tehnyt hyvää. Olen katsellut leffoja, lueskellut ja lepäillyt. Enkä ole kantanut yhtään huonoa omatuntoa siitä, että olen sairaana. Se on ehkä paras mitä loppuunpalaminen on itselle opettanut, olemaan armollinen itseäni kohtaan. En näe itseäni enää työmaailmassa korvaamattomana, eli toisinsanoen kun laitan sormeni vesilasiin, veteen ei jää kohdallani reikää. Ennen taisin kuvitella, että jäisi.  Työpaikallani kyllä pärjäävät ja esimiehen tehtävä on huolehtia siitä asiasta, itseäni koskee vain se asia, että saan itseni kuntoon. Aamulla kävin viimeistä kertaa viikoittaisessa terapiassa. Sanoinkin terapiassa, että en ole oikeastaan terapian loppumista  muuten miettinyt, paitsi niin että kyseenalaistanut oikeastaan terapeutin ammattipätevyyttä mielessäni , onko hän kertonut tarpeeksi keinoja, olenko itse oppinut tarpeeksi keinoja selviytyäkseni myös yksin. Terapeuttini mukaan olen alusta alkaen ollut hyvä sisäistämään  asioita ja pohtimaan asioita. Myönnän sen itsekkin, olen osittain ollut itse ohjautuva jollain tapaa ja varmaan terapeutille helppo asiakas. Luin eilen eräästä blogista pelkovartista, minkä eräs paniikkihäiriöstä kärsivä oli saanut tehtäväksi terapeutiltaan. Viisitoista minuuttia eri käynneillä käydään terapiassa läpi pelkoa viidentoista minuutin ajan, rauhallisesti hengittäen ja lähestyen pelkoa mielikuvien kautta. Tajusin, että tätäkin harjoitusta tein paljon itsekseni kun paloin loppuun. Silmät suljettuina kävin tilanteita lävitse, tiedostamatta edes itse, että se on eräs keino kohdata pelkoja.

Ero entiseen ja siihen mitä olen tänään, on toki nähtävissä. Näytän tunteeni herkemmin, uskallan puhua ääneen myös vaikeista asioista. Terapeuttini on kohdallani luottavainen ja olen itsekkin. Toki se herättää tunteita, kun luopuu jostakin mikä on kahden vuoden ajan ollut joka viikko tärkeänä osana elämää. Ja mistä on kokenut saavansa niin paljon apua, jo osittain siinä mielessä, että kun on ollut ikävä olo, on voinut kaataa sen olotilan osittain toiselle. Mutta sen allekirjoitan täysin mitä Terapeuttini sanoi, itse olen tehnyt työn. Sellainen olo mulla onkin, terapeutista ehkä enemmänkin muodostui turva sen kaiken turvattomuuden keskellä. Nyt olen kuitenkin sen turvallisuuden löytänyt itsestäni ja vaikka taas yksi turvaketju osittain katkeaa,  uskon että selviän. Vaikka vasta nyt huomaan pohtivani ajatusta, että tosiaan ensi viikolla mulla ei terapiaa ole. Ja nyt niitä keinoja joutuu käyttämään itse enemmän. Toisaalta olen myös löytänyt kyvyn havannoida iseäni ja se antaa keinoja kohdata asioita. Olen paljon lukenut blogeja, ihmisistä ketkä käyvät terapiassa. Verrannut heidän terapiaa omaani ja itse huomannut, että omani pohjautui aika pitkälti siihen keskusteluun ja se sopi omalle kohdalleni. Nyt tosin pääsin osalliseksi edmr, mitä tosin tänään jäi väliin, koska olen kipeä. Sen olen kokenut myös  hyväksi, kun joku asia terapiassa herättää tunteita tiedän, että silloin mennään läheltä osa-aluetta missä on tunnelukkoja ja asiat on vielä hyvä kohdata. Nyt koitan vielä levätä ja huilia, huomenna olisi tarkoitus mennä töihin.