"Ole varovainen miten puhut itsellesi, sillä sinä kuuntelet."

Lausahdus, mihin on tänään hyvä nojata. Ja muistuttaa taas siitä mistä olen selvinnyt. Välillä mietin miten armoton itseäni kohtaan olen. Olen paljon oppinut siitä mitä olin ennen. Edelleen silti yritän kontrolloida tunteitani.  On vaikea jotenkin istua alas hyväksyä tunteet sellaisena kuin ne ovat. Syytän mielestäni jollain tapaa  itseäni jos koen tiettyjä tunteita. Selviytyjä nostaa niin voimallisesti päätään minussa kun koen surua tai vihaa tai jopa masennuksen tunteita. Olen paljon miettinyt mistä se ajatusmalli tulee. Tiedostan jopa lauseen joka näin vaatii. Se lause sanoo aikuisen varmuudella että kaikki elämässäsi on lopulta hyvin. Sinulla ei  ole syytä olla kiittämätön ja valittaa. Pitää olla kiitollinen siitä mitä on. Ja se totta, olla kiitollinen mutta pitäisi hyväksyä myös ne negatiiviset tunteet. Kääntää se positiviiseksi hyväksymisen kautta. Ajatuksella minä riitän, vaikka tänään tunnenkin näin. Hyväksyn itseni tällaisena kuin olen nyt. Ja sallia itselle erillaiset tunteet ilman pelkoa että joutuisi hylätyksi. 

Tämä kaikki tuli mieleeni tänään. Sen hetken aikana, kun aurinko paistoi kauniisti valkoista hankea vasten. Se nosti mieleen tunteen siitä hetkestä, kun taistelin itseni takaisin työelämään. Muistan kun seisoin pihamaalla ja aurinko lämmitti kasvojani. Väsymys oli silti käsin kosketeltavaa. Aurinko mitä normaalisti rakastan, ei tuntunut sen väsymyksen edessä miltään. Taistelin itseni kanssa, että jaksoin olla töissä. Tein vajaita päiviä ja etenin pienin askelin. Tärkeintä vain oli olla töissä. Ja onnistua työhön paluussa. Kaikki ylimääräinen oli karsittu ympäriltä pois. Se tunne, kun on halu elää mutta ei voimaa itsensä kantamiseen on pelottava. Se, että asiat mistä normaalisti nautit eivät tuotakaan nautintoa on masentava. Tänään se oli enää vain hetki, hetki joka kuitenkin tuntui kehon muistissa. Se hetki sai surulliseksi, että miksi keho ei unohda? Vaikka itse koitan niin kovasti unohtaa. Miksi haluan unohtaa? Siksi koska se kaikki oli niin kovin pelottavaa. Kun ajattelin, että tämä on tunne ja se menee ohi, se auttaa käsittelemään asiaa paremmin. Ehkä asiaa ei tarvitse edes unohtaa. Se pitää vain joka kerta hyväksyä koska se on tunne. Tunteen edessä tilanne pahenee, jos sitä vastaan taistelee. Pitäisi ottaa tunne vastaan ja sanoa aikuisen varmuudella minä selvisin. Saan tuntea, voin olla tässä ja nyt! Ja kaikki on hyvin! ❤️