Se tunne kun tupsahdat kolmenkymmenen asteen lämmöstä keskelle pakkasta. Jalassa kesäkengät, iholla muisto auringosta ja kädessä matkalukku. Yöllä oli niin kaunista. Ihan pimeää ja lunta. Hiljalleen lumihiutaleet leijailivat maahan, kun pakkanen nipisteli sormia. Matka meni hyvin. Tuntuu, että mieli on pirteä ja olo levännyt. Edes luvatut pakkaset eivät saa mieltä synkäksi. Paljon mietin ennen matkaa, että riittääkö viikon irtiotto kaikkeen täällä nollaamaan stressin. Kyllä se riitti ja vaikka viikko on lyhyt aika. Se vain toimii paremmin auringossa kuin kotona ollessa. Tuntuu, että nyt jaksaa helpommin kulkea läpi talven. Eniten tuntuu hyvältä kehossa. Mitään paikkaa ei kolota ja mikään paikka ei tunnu pingottuneelta. Tämän aamuinen salitreenikin rentoutti vielä lisää. Ja illalla ajattelin mennä saunaan.

Ajateltiin ensi viikonloppu pyhittää uuden matkan varaamiseen. Mä haluan niin lähteä taas maailmalle. Mulla on mietittynä maita missä haluaisin käydä. Toisaalta taas, joskus se tuttu ja turvallinen on se vaihtoehto mikä on se paras vaihtoehto. Meillä kun on mieheni kanssa hyvin selkeätä sen suhteen mitä matkalta odotamme. Niinkin yksinkertaisia asioita kuin aurinkoa, turkoosi meri, palmuja, hyvää ruokaa ja yhdessä olemista. Siihen kaupan päälle muutama Outlet niin se on siinä. Joidenkin mielestä kuullostaa tylsältä. Mutta, meille matkailu on irtiottamista arjesta ja oleilua. Niin emme osaa asettaa sille paineita sen suhteen mitä siellä pitäisi olla koko ajan tekemässä. Makoilemme palmun alla, syömme hyvin ja lueskelimme kirjoja. Ja välillä pulahdamme mereen uimaan. Ja liikumme. Meille tärkeää on myös sali hotellissa. 

Etelässä mulla oli mukana luettavana Saara Kinnusen Sovintoon elämän kanssa. Olen lukenut sen aiemminkin ja silloin tuntui että oma prosessi oli kaikkinensa vielä niin vaiheessa, että halusin lukea sen vielä uudestaan. Nyt huomaan, että joidenkin asioiden työstäminen on tuottanut tulosta. Samalla esiin nousee myös tunteita mitkä ovat vielä työstämisvaiheessa. Olen paljon viime aikoina  kirjoittanut vihasta. Nyt olen sitten  huomannut, että vihan taakse on omalla kohdallani myös kätkettyä surua. Surua mikä on ennen ehkä tuntunut liian raskaalta kohdata. On ollut helpompi työntää se sivuun. Tirauttaa muutama kyynel ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuuntelin eilen erästä kappaletta. Sen kappaleen sanat toivat mieleen heidät ketkä täällä ei enää ole. Ensimmäinen ajatus oli, että no nielen kyyneleeni ja unohdan koko asian. Kunnes tajusin  kuunnella sitä sisäistä lastani. Istuin alas ja kuuntelin ja annoin muistojen tulvia mieleeni. Näin mielikuvissa itseni seisomassa seinää vasten. Näin edessäni kaikki heidät ketkä täältä ovat poistuneet. Katsoin heitä aivan jokaista, pitkään ja syvälle silmiin. Yritin hymyillä, mutta tunsin ikävää. Vuorotellen menin jokaisen eteen ja halasin. Siinä kohtaa tuntui kuin pato sisälläni olisi revennyt. Itkin ja itkin ja itkin. Välillä mietin, että onko tässä enää edes mitään järkeä?! Mutta se tuntui niin puhdistavalta ja vapauttavalta. Itkeä surua, mikä joskus on jäänyt surematta. Sen jälkeen pesin kasvoni ja hengitin syvään. Tuntui kuin taas joku tunnelukko olisi lähempänä avautumista.