Oletko koskaan ajatellut, onko uupumus ja väsymys sama asia? Ja onko uupumus lopulta sallittavampaa kuin väsymys? Ja annatko itsellesi luvan olla väsynyt, jotta uupumus ei pääse syntymään?

 

Mulla on jo vuosia  ollut tapana pitää lomia, missä annan luvan itselleni olla väsynyt. Se ei aina ole helppoa, koska aika usein me alamme tekemään to do listaa jopa lomalla. Seuraamme somessa ihmisten ihania lomapäivityksiä, mitkä ikäänkuin kehoittavat tekemään asioita lomalla. Kuka sitä nyt lomalla nukkuisi?! 

 

Mutta mulla on lomia milloin kuuntelen itseäni ja nukun. Niin nytkin. Aika usein silloin huomaan väsymykseni ja omat tunteeni. Väsymys on kehon tunne, energian puutetta, joka voi kieliä monesta eri tekijästä kuten huonosta unesta, huonosta ruokailusta, kehon liiallisesta rasittamisesta niin henkisesti kuin fyysisesti, tai se voi olla merkittävä ravintoaineen puutos, esimerkiksi raudanpuute. Ainakin omalla kohdalla elämä on ollut todella hektistä jo vuosia ja se ei anna siihen mahdollisuutta ja kaikkia stressitekijöitä ei vain voi poistaa, mutta näiden lomien kautta missä päästän kaikesta hetkeksi irti, pystyn niitä vähentämään ja hallitsemaan edes jollakin tavalla. Ja aika usein ylenpalttiselle väsymykselle on selkeä selitys, kuten lyhyiksi jääneet yöunet, sairastaminen, kiire, stressi tai muutoin kuormittava elämäntilanne. Silloin on selvää, että keho ja mieli kaipaavat hengähdystauon

 

Tähän toki opetti omalla kohdalla myös uupumus. Minkä kävin läpi reilu kymmenen vuotta sitten. Olen aina ollut suorittajaluonne ja silloin en osannut kuunnella itseäni. Ennen romahdusta edelsi sairastelukierre. Olin jatkuvasti flunssissa ja poskiontelotulehduksissa. Polvia särki ja selkä oikutteli. Yritin väsymystä saada pois suorittamalla. Aloitin juoksemisen. Juoksin pitkiä 5-10 km lenkkejä, mitkä todellisuudessa vain kiihdyttivät kortisolituotantoa. Tilannettani vaikeutti myös hometalo missä työskentelin. Lopuksi ei enää edes ajatus luistanut, pää painoi ja olo oli kuin sumussa. Jokaisen raajan liikkuttaminen oli haastavaa ja liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Tuntui, että vuorokausdessa olevat tunnit eivät riittäneet väsymyksen korjaamiseen. Sitten alkoi ahdistus, masennus ja paniikin oireet. Mitkä olivat lopulta osa sen hetkistä tunnesekamelskaa.

 

Jos kehoa ei kuuntele, anna sille aikaa ja lupaa olla väsynyt tai uupunut, tilanne lopulta johtaa kehon romahtamiseen. Nykyisin osaan jo kuunnella kehon merkkejä siitä, milloin väsymys on liikkumassa kohti uupumusta. Silloin päästän irti. Itselle sairastumiset ovat kuitenkin paha paikka, koska kehoni ei tahdo aina niistä toipua. Jos tilanne menee vielä siihen, että kehoa joudutaan ”rasittamaan” kemiallisilla lääkkeillä, kuten antibiooteilla ja kortisonivalmisteilla, ei stressinhallintakeinot enää riitä. Nykyisin kuljen kuitenkin kehoni kanssa käsi kädessä. Vaikka ajatukseni saattavat triggeröidä tämän herkästi vaaran tunteeksi. Tunnistan silti stressitekijöitä nykyisin paremmin:  huono sisäilma, liiallinen liikunta, omat mun täytyy ajatukset, katkennut tunneyhteys, huono yöuni (vaihdevuodet), kriisit, lääkitykset, huonot ihmissuhteet jne. 

 

Voidaksesi paremmin tässä ajassa, elääksesi arkea, joka tuntuu hyvältä, pysähdythän jokainen aamu kysymään itseltäsi: Miten minä voin tänään? Millainen energiatasoni on tänään? Onko akkuni täynnä, vai puoliksi täynnä. Ja mihin minä kykenen tänään, tällä energiatasolla?

 

Olisi todella tärkeää oppia pysähtymään ja antaa mahdollisia itselle tuntemiseen ja antaa mahdollisuus sallia myös se, kuinka tässä hetkessä tuntuu väsyttävän niin valtavan paljon ja kuinka tärkeä olisi sallia väsymys. Kuinka tärkeä olisi antaa itselleen lupa levätä, lupa hidastaa, lupa tuntea kaikkea sitä mitä tässä hetkessä sisältä kumpuaa.

 

Lopulta tämän sallimisen kautta tulee lisää tilaa, lisää energiaa ja lisää voimaa. Kun hyväksyy sen, että väsyttää, etten jaksa, eikä vaadi itseltä niin paljoa. Kun ei vaadi itseä toimimaan tietyllä tavalla oma energia kasvaa, sitä luo itselle lisää tilaa. Tilaa olla ja elää itsensä näköistä elämää!