Heräsin viime yönä 1.45. Katsoin kelloa ja luulin sen unissani olevan 5.45. Se oli  aika milloin kelloni olisi ollut soimassa. Aika pian huomasin olleeni väärässä, mutta sen jälkeen uni ei enää tullut. 

 

Olen Koronan sairastumisen jälkeen joutunut toteamaan, että hermostoni on ollut rikki. Herkkää hermojärjestelmääni voisi tällä hetkellä verrata värisevään jousisoittimen kieleen. Vireystilan säätely on ollut tämän vuoden aikana todella haastavaa ja keho saattaa mennä ikään kuin hälytystilaan ja todella herkästi. Oikeastaan voisin sanoa, että olen ollut hyvin varhaisesta  vaiheesta herkästi kuormittuva ja jo lapsena tunnistin ne ikävät sukkahousujen saumat ja epämiellyttävät vaatteet iholla. Ja oma vahva temperamentti ja persoona tukivat vielä pinnistelyä ja selviytymistä, jotka taas olivat lapsuuden kodin ja ympäristön opittuja toimintamalleja. 

 

Tänä päivänä voidaan todeta, että autonomisenhermoston toimintamekanismi ei ole mikään uusi asia terveydenhoidon alueella. Nyt on vain tullut lisää tietoa, tutkimusta ja käyttöteorioita tällekin alueelle, myös koronaan liittyen. Koronan jälkeen voisin todeta, että autonominen hermostoni reagoi silmänräpäystäkin nopeammin, oli sitten kyse aistiärsykkeestä tai toisen ihmisen hienovaraisten ilmeiden tai äänten tulkinnasta. Tai työhöni liittyvistä lomakkeiden kirjaamisesta huoneissa, missä ilmanvaihto on riittämätön. Tai aika mitä kirjaamiseen on annettu, on itselleni riittämätön. Avokonttori tai tila missä pitäisi pystyä keskittymään ärsykkeiden keskellä, on itselleni nykyisin todella kuormittava ympäristö. Joudun jopa pohtimaan työssäni kahvitaukoja itseäni kuunnellen. Mikä palvelee sen hetkistä jaksamista? Onko se ehkä oma tila, missä saan hengittää ja ladata akkuja hetken yksin, vai ehkä yhteinen tauko missä jaksan keskustella ja olla aktiivinen kuuntelija. Mikä näistä tukee sen hetkistä hermostoni tilaa? 

 

Näin jälkikäteen voinkin todeta, että olen ollut koko elämäni oikeastaan  kierroksilla ja lisäsin jo vuosia sitten kierroksia urheilemalla ja koin sen helpottavana. Niin, se helpotus tapahtuu hetkellisesti. Sitten se vaihe loppuu. Tapahtuu väsyminen ja joissain tapauksissa, ihan  jokin pieni asia saa aikaan romahtamisen. Romahduksessa sitten mieli ei enää jaksa ja se antaa periksi ja ihminen palaa loppuun. Toipuminen sitten tästä tilasta saattaa kestää todella kauan aikaa. Toisilla kuukausia kohdallani  burnoutista jopa vuosia.

 

Mulla tämä on kertonut yliaktiivisesta energiasta ja sympaattisen hermoston tilasta. Elimistö on sitten viimein pakottanut kohti hermoston parasympaattista rauhan ja levon tilaa. Näiden vuosien aikana olen oppinut tekemään valintoja kohti tätä. Ongelma ehkä nykyisin onkin, että työssäni joudun nyt tasapainoilemaan tämän asian kanssa. En meinaa löytää tiloja lomakkeiden kirjaamiseen tai aikaa niiden tekemiseen. Tämä yhtälö saa aikaan ongelmia siihen etten palaudu ja saa aikaan kehoni ylivirittymistä, mikä saa aikaan taas sydämen tiheälyöntisyyttä ja näitä öitä, jolloin kehoni on jännittynyt ja herkkä reagoimaan stressiin ja yöuniin. Nykyisin tosin tiedän, että näin se vain on. Aivoni reagoivat nyt herkemmin. Enkä ota enää stressiä näistä öistä, kun uni ei tule. Totean vain, että tänään teen vain sen mitä on kohdallani oleellista tehdä. Koska akkuni on jo heti aamusta puoliksi tyhjä. Olen ehkä väsynyt, mutta seuraavana yönä taas nukun. Usein sanotaan, että yö on heijastus edellisestä päivästä ja tämä on kohdallani nykyisin todella lähellä totuutta. Kehoni kuormittuu niin herkästi ja kuormitusta ei voi jatkaa pitkään, muuten se vaikuttaa yöhön ja kehoni ei vain kykene pysähtymään.

 

Voisinkin todeta, että jos kehon tasolla pystyn  saavuttamaan sopivan turvan ja rentouden tilan, kehoni pystyy avautumaan syvemmille viesteille ja pystyy päästämään irti myös stressiä aiheuttavista tunteista. Liittyy se sitten  öihin milloin uni ei tule, tai omaan työhöni tai omaan sen hetkiseen elämääni. Siksi valitsen ankkuroida tämänkin tulevan päivän huonoista unista huolimatta turvaan ja ajatukseen, että tästäkin päivästä selvitään.