Facebookissa kiertää aina hetkittäin tykkäyksien ja jakojen kautta teksti. Tuo teksti pitää sisällään tarinan miehestä, valokuvaajasta ketä paloi loppuun. Tekstin otsikko on hyvin lyhyt ja ytimekäs  Supermiehestä kuolevaiseksi. Joka kerta tuo samainen jako pysäyttää. Kun luin sen ensimmäistä kertaa, ajattelin että jaan sen ja laitan mukaan oman tarinani minusta. Ja siitä miten voin osittain samaistua tuohon tarinaan. Jaoin kuitenkin vain hänen tarinan. Ja tulin päätökseen että jaan omaa tarinaani tätä kautta. Tuo tarina nostaa esiin tunteita ja omakohtaisia kokemuksia se nostaa esiin hyvin voimallisen ajatuksen, minä selvisin! Iso mieskin kuvaa tuota olotilaa samoin kuin itse ja antaa neuvoja. Kevennä työtaakkaa, lepää ja käy lääkärillä. Psykiatrian erikoislääkärit ovat juuri oikeita ihmisiä auttamaan tämän kaltaisissa asioissa. Jos olisin itse ymmärtänyt mennä yleislääkärin sijasta psykiatrian erikoislääkärin pakeille heti alussa, niin olisin saattanut säästyä vuoden kestäneeltä totaalihelvetiltä. Useat ihmiset eivät valitettavasti tällaisesta loppuunpalamisesta selviydy. Meitä selviytyjiä on prosentuaalisesti valitettavasti aika vähän.... 

Oma tarinani on selviytymistarina ja miten kiitollinen olen todella tänään siitä, että vierelläni oli ammattilaisia ja pääsin hoitoon aika pian. Ja hakeuduin itse sille psykiatrian erikoislääkärille. Sitä kautta sain myös terapian käyntiin nopeasti. Ennen sitä sain myös siihen akuuttitilanteeseen apua psykologin ja sielunhoitoterapeutin kautta. Asioiden käsittely lähti käyntiin heti. Se oli niin tärkeä asia! Oma sairaslomani jäi siihen kahteen kuukauteen. Paluu työhön vaati taistelua ja kyyneleitä. Vielä tänäänkin päivänä joudun olemaan tarkka siitä että tarkkailen jaksamistani. 

Samoin tuosta Supermiehestä kuolevaiseksi hyvin tutulta kuullosti lauseet..”Tämä on tunnollisten ihmisten sairaus” sanoi lääkärini kun ensimmäistä kertaa avauduin kahden vuosikymmenen uniongelmista. Ja siinä kai se suuri riski onkin, on helppoa vaatia itseltään liikaa varsinkin jos tekee jotain mistä pitää, on helppoa tehdä asiat silloin ”liiankin hyvin”. Omilta vanhemmiltani kun jo lapsena sain esimerkin työn kunnioittamisesta…Näin myös oma lääkärini asian ilmaisi. Itse onneksi ymmärsin jäädä pois töistä, silloin kun ensimmäiset väsymyksen oireet ilmenivät. En luojan kiitos hampaat irvessä tehnyt töitä. Siinä kohtaa järki onneksi sanoi, että seuraava paikka olisi osasto. Tosin ennen lääkäriä tuskin itse olisin edes osannut ymmärtää että kohdallani on kyse siitä että minä voin palaa loppuun. 

Olen viime aikoina lukenut paljon mm. Psykologiaa.  Viimeksi luin aivoista. Ja mieleeni tuli, että aivoistahan tässä lopulta on kyse. Kun ihminen kuormittuu ja kuormitus kohdistuu aivoihin. Saa loppuunpalaminen aivoihin aikaan palojäljen. Aivoihin tulee vaurioita. Mitkä saavat aikaan ihmisen pelkotiloja, masennusta ja ahdistusta. Otsalohko on mm. yhteydessä tunteisiin. Samoin se pieni mantelitumake. 

Lukuun ottamatta hyvin traumaattisia tapahtumia yksittäiset kokemukset jättävät vain vähän jälkiä hermoverkkoihin. Hyvin voimakkaasti latautuneet kokemukset rekisteröityvät taas mantelitumakkeeseen, joka vastaa välittömistä reaktioista vaaratilanteissa. Jos  myönteistä vuorovaikutusta on liian vähän, otsalohkon etuosan aivokuoren ja mantelitumakkeen väliset yhteydet saattavat surkastua, jolloin ne ovat liian heikkoja estääkseen mantelitumakkeen pelkoreaktioita tai korjatakseen aikaisempaa pelkoehdollistumista, joka ei ole enää tarpeellinen. Tällöin yksilö jää alttiiksi ahdistukselle ja peloille.

Onneksi aivoilla on tapana korjautua. Mutta tuo korjautuminen vie aikaa. Ne tarvitsevat tällaisen kokemuksen jälkeen myös uudelleen ohjelmointia. Onneksi myös aivoja voidaan kouluttaa !