Kerroin viimeksi, että olen jotenkin sisäistänyt sen ”autopilotoinnin” itsessäni. Enkä ole lähtenyt sen vietäväksi enää niin herkästi. Niinkuin olen kertonutkin, että ennen lähdin. Kun olin väsynyt, aloin kuin taistelemaan sitä vastaan. Välillä jopa en ymmärränyt olevani väsynyt. Palkitsin itseäni herkästi. Notkahdin syömään herkkuja ja sain sitä kautta hetkellisesti hyvän olon. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että se olotila on hetkellistä. Nyt olen huomannut, että itselläni on ollut aika pitkäänkin vaikea sietää sitä väsymyksen ja uupumisen tunnetta. Helpompi on ollut kääntää itsensä sitä vastaan. Nyt kun olen hyväksynyt, olen ymmärtänyt, että oman työni, liikunnan ja opiskelun kanssa tasapainoilu on välillä ollut jopa aika raskasta. Työni vie omasta jaksamisestani aika ison osan. Myös se itseni kuuntelu jää silloin herkästi taka-alalle, koska se ”autopilotointi” napsahtaa niin herkästi silloin päälle ja silloin se myötätunto itseäni kohtaan unohtuu. Silloin syntyy helpommin myös niitä ristiriitatilanteita mm. parisuhteessa, koska suojavalmius ohjaa sitä toimintaa. Vaikka silloin olisi tärkeintä vaan löytää se turvallisuuden tunteen palauttaminen ja niiden uhkien ruokkimisen lopettaminen. 

Olen paljon miettinyt tätä omaa elämäni yhtälöä. Jos olen väsynyt miten voisin muuttaa sitä omaa elämääni kevyemmäksi itseni kannalta. Tai miten voisin jopa ennalta ehkäistä väsymystä.  Jotenkin on ollut jopa vaikeaa sisäistää sitä, että enhän mä ole enää nuori tyttönen. Olen tullut siihen tulokseen, että lepo on vain kaiken A ja O. Lepo ja unirytmin säännöllisenä pitäminen on vain niin tärkeää. Annan aikaa unelle, kun siihen on tarve. Sekä kiireetön olo. Myös ne pysähtymiset itseni äärelle. Työssäni olen yrittänyt ottaa tavakseni kerran päivässä sulkea silmäni hetkeksi ja keskittyä vain itseeni. Kuunnella itseäni. Ja Liikunta. Olen jotenkin kyllästynyt tällä hetkellä saliiin. Joudun usein lähtemään sinne ”mun täytyy” asenteella. Se kertoo siitä, että olen tavallaan löytänyt sen rauhallisuuden ja turvallisuuden tunteen myös itsestäni, että en pakene tunteitani. Sali on ollut omassa toipumisessa tärkeä tekijä. Jopa niin, että sen kautta pystyin olemaan kohtamaatta tunteitani. Pitkään olen miettinyt, että haluan liikunnan kautta löytää sellaisen hyvän olon tunteen. Mikä helposti tuleekin, mutta myös niin, että en juokse aika sykkeet tapissa ja kello kaulassa juoksumatolla. Vaan mikä enemmänkin palauttaisi ja opettaisi hengittämään ja nauttimaan olostani ihan tässä ja nyt. Niimpä aloitin pilateksen. Tuntuu, että juuri sitä nyt tarvitsen. Rauhallista ja tehokasta liikuntaa. Mikä auttaa myös selkäkipuun ja vahvistaa vatsalihaksia ja mikä ei kuitenkaan nosta sykettä vaan myös rauhoittaa sitä. Kovasti tykkäsin. Innostuin jopa niin, että ostin pallon ja maton jo ihan omaksi siihen liittyen. Opinnot kuormittavat myös. Varsinkin se oma prosessointi. Vaikka onkin paljon antavaa pidemmällä aikavälillä. Onneksi tehtäviä ei kuitenkaan tule joka päivä. Aikaa on myös paljon lepoon. Niin ja some. Olen tietoisesti vähentänyt somen käyttöä. Iltaisin yritän pitää somevapaata aikaa. Töissä sen käyttö ei meillä muutenkaan ole suotavaa. Ystävien kanssa olen viettänyt myös enemmän aikaa, nähnyt ja jutellut puhelimessa.  Ihan pian on meidän perinteeksi noussut vuosittainen matka edessä. ❤️

Viimeksi oivalsin monta asiaa terapiassa. Tärkeimpänä kirjoitan sen että muistaisin tämän mitä nyt olen oivaltanut. Usein suurin vastustus itsessäni herää juurikin silloin, kun kehon puolesta taas siihen olisi suurin tarve. Elämä ei ole suoritus. Suorittamisen alle unohtuu usein se syvin tarve ja kun ymmärrän pysähtyä, esiin nouseekin se tunne. Sitä pysähtymistä tarvitaan siihen, että voin tietää mikä minua oikeasti kutsuu. Ja mitä enemmän kohtaan pelkoni ja annan tilaa tunteilleni, sen enempi itsessäni aukeaa rakkaus itseäni kohtaan ja tunne siitä, että olen läsnä. ❤️