Viikko on mennyt nopeasti.  Jännä, että tunnetasolla tuntuu, että olen käynyt läpi tunteita laidasta toiseen terapian vähentämiseen liittyen. Mieleen on tullut paljon ajatuksia, mitä kävin läpi kun paloin loppuun. Ne eivät ehkä herätä suurta ahdistusta ja sen kuumempia paniikinomaisiakaan tunteita mutta jotenkin tiedostan että olen tuntenut niitä herkemmin. Enkä ole kiinnittänyt niihin huomiota sen kummemmin, jatkanut elämääni noteeraamatta niitä sen enempää. Huomaan, että jossakin syvällä sisimmässä entä jos sitä tai entä jos tätä ajatukset nostavat päätään eniten, silloin kun koen stressiä. Käyn jonkinasteista terapeuttista keskustelua itseni kanssa vähän väliä. Huomaan kuvittelevani kysymyksiä, mitä terapeutti ehkä kysyisi ja huomaan vastaavani ajatuksissa yhtä rakentavasti kun terapiassa vastasin. Lapsi  sisimmässäni kokee ehkä jonkinmoisia turvattomuuden tunteita ajatuksen tasolla ja aikuinen taas, pitää kädestä kiinni ja vakuuttaa tuolle tytölle, että tässä nyt ei lopulta ole mitään hätää ja tästäkin selvitään. Nyt sitä oikeastaan tajuaa, miten suuri merkitys tuolla joka viikottaisilla ajatusten jakamisella onkaan ollut juurikin sen turvallisuuden osalta. Jollain tapaa tuntuu, että olen hyväksynyt tilanteen. Sisimmässä oleva taistelija on herännyt, huomaan että se mikä tukee ja rohkaisee muita, on keskittynyt nyt enemmän itseeni. 

Huoltakin tähän viikoon on mahtunut. Niin rakas pieni koiramme kävi eläinlääkärillä ja hänellä todettiin sydänvika. Ensimmäisellä kerralla tuntui, että murenen siihen paikkaan surusta, itketti ja sain koota ajatuksiani eläinlääkärin jälkeen. Seuraavalla kerralla, tuntui kun se aikuinen olisi itsessäni hyvin voimallisesti osannut pitää tilannetta käsissä. Kuuntelin, keskustelin rauhallisesti, kyselin tarkasti asioista. Lääkitys alkaa, se varmaa ja sairaus on, se ei parane. Nyt pelataan oireiden kanssa mitä ei vielä ole, mutta mitä saattaa olla tulossa. Miltä asia tuntuu, surulliselta. Haluan luottaa, että lääkkeillä voimme saada vielä vuosia lisää. Se minkä joudun opettelemaan taas hyväksymään, on luopuminen. Mikään ei täällä pysy ikuisesti, ei elämet eikä ihmiset, mutta voin kiittää siitä mitä olen saanut ja pyytää voimia siihen, että kestän sen mitä edessä tulee olemaan. Kiinnittää katseeni siihen, mitä on nyt ja vielä kaikki on hyvin. Ja edelleenkään en tulevaisuudesta voi tietää, yhteisiä vuosia voi olla edessämme vielä monia. Silti, en voi sivuuttaa ajatusta että näin ei olisi. 

Tänään ajattelin olla ihan kotona, olotila on vielä vähän puolikuntoinen ja olemme paljon olleet viikonloppuna menossa.  Koettu paljon kivoja asioita, nähty rakkaita ystäviä ja oltu juhlissa, ja elokuvissa. Tänään saunotaan, katsellaan elokuvia ja lepäillään.