Heräsin aamulla hyvin nukutun yön jälkeen. Tämän viikonlopun olen pyhittänyt ihan sille, että siihen ei kuulunut mitään ennalta mietittyjä suunnitelmia. Huomaan, että olen ihmisenä sellainen, että nautin kun ympärillä tapahtuu asioita. Välillä keskityn siihen, että pysäytän rattaat ja keskityn kuulemaan itseäni. Viime viikko oli työn täyteinen. Palaveria toisen perään ja keskusteluja ja papereiden täyttämistä. Nyt oma osuuteni on tehty ja siitä kaikesta jäi onnistunut ja hyvä mieli.

Olen paljon myös kuunnellut itseäni ja tunteitani. Ehkä eri tavalla kuin aikaisempina syksyinä. Silloin vielä tunteet olivat niin pinnalla, että itsensä kuuleminen oli helpompaa. Nopeasti kuitenkin sitä alkaa palaamaan siihen mitä ennen oli ja on helppo palata suorittajaksi ja alkaa toistamaan jo opittuja tapoja elää. Tahtoa ja halua siihen ei kuitenkaan itselläni ole. Mutta se voi tapahtua ihan huomaamatta, jos unohtaa kuunnella itseään. Siksi näen, että tällaiset viikonloput ovat itselleni tärkeitä. Samoin se, että en vain kirjoita näitä ajatuksiani tänne. Vaan myös käyn läpi ja luen näitä jälkikäteen ja sitä kautta näen asioita eri tavalla.

Kun tänään luin läpi sen, mitä viimeksi kirjoitin. Suurin ajatus on nyt kiitollisuus. Siitä, että olen tänään tässä ja hengitän. Mistä kaikesta olenkaan selvinnyt ja minkä läpi kulkenut tullakseni sellaiseksi kuin olen tänään. Pitkään mietin kirjoitanko niin avoimesti siitä, mitä olen läpi käynyt. Tulin siihen tulokseen, että sekin on omien tunteiden läpi käymistä ja samalla ehkä myös avuksi heille, ketkä käyvät samaa läpi omassa elämässään tänään. Se on myös pelottavaa, mutta sen pelon vuoksi kielsin itseäni tuntemasta samoja tunteita enää uudestaan. Tein siitä tietämättäni uuden tavan elää. Siihen saakka, kun elämä pakotti tunteet pinnalle uudestaan. Enää en voi kätkeä niitä, enää en voi paeta niitä.

Ehkä suurin vahvuus tänään onkin se, että hyväksyn sen heikkouden itsessäni. Ja kun haluan tämän kautta kasvaa ihmisenä, joudun kohtaamaan heikkouteni ja samalla syvennän tietoisuutta itsestäni. Jos en kohtaisi tunteitani, ne jäisivät asumaan sisälleni ja odottaisivat hetkeä, että joku näkisi ne. Tommy Hellsten sanoo, kun kukaan näe niitä, eikä pysähdy niiden äärelle, eikä ota niitä vakavasti. Tunteet menettävät rakkauden ja ne tulevat sidotuksi häpeään. Ihminen tulkitsee sisimpänsä häpeästä käsin. Silloin hän ei ymmärrä voivansa huonosti, vaan hän kokee olevansa huono. Tällöin ihminen on tuomittu juoksemaan itseään pakoon lopun elämänsä. Itse lopetin sen juoksemisen kolme vuotta sitten. Sinä päivänä kun paloin loppuun.