Eilen ollessani salilla ja juostessani juoksumatolla, alkoi radiosta soimaan kappale mistä tykkään kovasti, se on Christa Siegfridsin: can you see mee? Siinä samalla tuli mieleen, että kuinka ne ihmiset ketkä täältä ovat jo poistuneet, tai ovat elämässämme edelleen, vaikuttavat siihen millaisia me ollaan nyt. Ja miten heidän kädenjälkensä näkyy siinä, millainen musta on oikeastaan edes tullut. Monesti olen miettinyt elämäni aikana, että näkeekö se mulle tärkeä ihminen mut joillain tapaa edelleen, vaikka hän ei ole enää keskuudessamme. Ja voi kun pystyisin kertomaan hänelle, että mä pärjään ja mulla on kaikki ihan hyvin. Ja taas, miten tärkeä olisi muistaa kertoa heille, ketkä täällä vielä ovat, että he ovat niitä mun elämän tukipilareita ja kuinka paljon heitä rakastankaan.

Mulle tärkeä ihminen lapsuudesta oli oma isoäitini, minä pikkutyttönä kutsuin häntä Mummoksi ja kutsun edelleen. Hän oli mulle tärkeä ihminen, edelleen on välillä päiviä että kaipaan ja ikävöin häntä ja hänen neuvojaan. Muistan lapsuudesta hetket, jolloin hän silitti päätäni, piti kädestä ja hymyili. Muistan kun olin kolme vuotiaana yökylässä hänen luonaan ja miten Mummolla oli maailman parhaat karkit ja vain mun Mummo osasi tehdä maailman parasta ruokaa. Ihailin hänen olemustaan ja hänen vahvuuttaan, samoin hänen herkkyyttään. Oikeastaan mummo oli se, ketä istutti muhun mun lapsen uskon. Muistan kun olin lapsena kipeänä, hän istui sänkyni vierellä ja hyräili suojelusenkeli kappaletta ja rukoili puolestani iltarukouksen. Tämä sama kappale soi hänen hautajaisissaan vuosia sitten ja se hetki, oli ehkä elämäni yksi raskaimmista hetkistä, kun hänet saateltiin haudan lepoon. Tuntui, kun oma suojelusenkelini olisi lähtenyt rinnaltani hetkeksi pois. Tänään tiedän, että Mummoni on siellä missä hänen on hyvä olla ja hän on vastassa mua sitten joskus, kun oma hetki on täältä poistua. Se minkä hän muhun jätti kädenjälkenänsä, on herkkyys ja empatiakyky. Ja mulla on vieläkin tallessa korurasiassa kirje, minkä hän kirjoitti viimeisenä kirjeenään mulle, ennen kuolemaansa.

Mä olen kasvanut hyvässä perheessä, näin mä sen näen. Mulla on ollut rinnalla vanhemmat, ketkä ovat rakastaneet, kuunnelleet ja tukeneet mua. Oikeastaan kun asiaa pohdin, mä en voisi parempia vanhempia itselleni saada. Terapiassa ymmärsin, että vaikka kaikki olisi lapsuudessa ollut hyvin, voi lapsi silti kokea jäävänsä jostakin tunnetasolla paitsi ja se mikä siellä lapsuudella on jäänyt saamatta, heijastuu siihen mitä olen nyt. Se ei kuitenkaan tee mun vanhemmista huonoja, tai epäonnistujia.Täydellistä vanhempaa kun ei ole edes olemassa, kasvatuslinjaukset vain muuttuvat.

Omalla kohdallani sitä mistä olen jäänyt jollain saralla paitsi, kutsutaan turvattomaksi kiintymysmalliksi. Kun lapsi voi kiintyä turvallisesti vanhempaansa, hän kokee, että vanhempi on saatavilla ja auttaa ja lohduttaa häntä tarvittaessa. Turvattomassa kiintymyssuhteessa tätä kokemusta ei muodostu tai se jää vajaaksi. Se voi syntyä niinkin pienestä asiasta kuin siitä, että aikuinen ei aina tunnista lapsensa tunnetiloja tai lapsi jätetään ikävien tunteiden kanssa yksin, käsittelemättä asiaa sen enempää. Ja en koe, että olisin tästä jäänyt elämässäni kokonaan paitsi. Ehkä ennen enemminkin kasvatuksessa suosittiin sitä mallia, että lapsi jätettiin tunteidensa kanssa tietoisesti yksin ja usein pyydettiin asia käsittelemään omaan huoneeseen, jos joku asia kiukutti. Se oli sen ajan kasvatuslinjaus. Rajat olivat ennen tiukemmat kuin tänään, tänään pidetään tärkeänä sitä, että lapsi saa itkeä ja tunteet ovat osa meitä, itku ei ole pahasta kunhan aikuinen on siinä läsnä. Kun koin loppuun palamisen tämä turvattomuuden tunne järkkyi, se nousi pintaan uudestaan vahvempana kuin koskaan. Ja tuntui hetkellisesti siltä, että koko elämä luhistuu. Sen vuoksi valjastin kaikki mahdollisuudet ja voimavarat turvallisuuden uudelleen saavuttamiseksi ja sen säilyttämiseksi. Äidiltäni mä olen oppinut jalon puhumisen taidon, sekä sen miten mä asioitani käsittelen. Isältäni taas rauhallisuuden ja luonteen lujuuden. Mä ihailen vanhemmissani sitä, miten he asioihin suhtautuvat, ihailen heidän vahvuuttaan ja tapaansa olla lastensa tukena. Mä rakastan heitä kumpaakin todella paljon ja heidän vuoksensa mä olen lopulta sitä mitä olen nyt.

Se miten mä lähdin vuosi sitten etsimään sitä kadotettua turvallisuutta, oli ymmärrys. Mun piti ensin ymmärtää, että mitä mä kävin läpi. Ja miten tärkeää on se, että mä opin hyväksyn itseni tällaisena nyt ehkä heikkona mutta myöhemmin taas vahvempana ja elämän erillaisena näkevänä. Puhuin paljon, käsittelin tunteitani kirjoittamalla sekä keskustelemalla niistä terapiassa ja sielunhoidossa. Opettelin paljon tietoista läsnäoloa ja opettelin itkemään myös muiden edessä, en vain yksin ollessani. Ja koska olen kristitty, turvauduin ja luotin myös rukouksen voimaan. Ja uskokaa tai älkää, mun puolesta myös todella moni muu risti kätensä ja niistä rukouksista olen kiitollinen edelleen. Oikeastaan mulle rukous on sitä, että olen omissa oloissani keskustelen vain tuon yläkerran kanssa. Mä haluan löytää sen tunteen siinä, että rauhoitun ja annan sen ikävän olon hänelle, ketä on sen luvannut kantaa mun puolesta. Jos mua itkettää, niin mä saan itkeä ja silti mulla on siinä hetkessä olo, että mä en ole yksin ja mulle ei anneta enempää, kuin jaksan kantaa. Ja se on lopulta aika lohduttava ajatus. <3 Edelleen varsinkin yksin ollessa tämä turvattomuus voi tulla tunteena esiin, silloin kohtaan sen tunteen, otan sen vastaan ja keskitän ajatukseni hengittämiseen ja ajatuksin voimin höpötän iselleni, että mulla ei ole mitään hätää.

Tilasin itselleni eilen Kimmo Takasen: kirjan päästä irti, vapaudu läsnäoloon, se kertoo juuri näistä tunnelukoista, niistä tunteista mitkä ovat ehkä siellä lapsuudessa jääneet käsittelemättä ja siitä miten niiden kanssa opitaan elämään ja miten niistä voidaan vapautua. Niitä on meillä jokaisella. Odotan innolla, että saan pian postia. Ystäväni sitä mulle kovastikkin kehui ja suositteli. Nyt on aika liikahtaa taas liikkumaan, mukavaa sunnuntaita ! :)