Tämä viikko on ollut jotenkin erilainen. En ole jaksanut miettiä asioita. Olen antanut jollakin tapaa luvan itselleni vain olla. Tänään mietin samaa kuin alkuviikosta, kun kosmetologi kysyi ennen hoitoa; jännittääkö sinua? Ja sanoin, että kun ei jännitä. Enkä ole ajatellut edes itse toimenpidettä. Ja juu, en todella jännittänyt kun nukahdin kesken hoidon. Tänään aika tuntui loppuvan kesken aamulla. Näin kellosta että aikaa on vähän ja aamuvuorossa piti olla töissä. En vain osannut ottaa siitäkään stressiä. Juna-asemalla  mietin että tämäkö on se uusi minä? Onko tämä hyvä minä? En ota paineita mistään.

Eilen soi puhelin ja osa ex-elämääni oli linjan toisessa päässä. Elämä jonka en olisi osannut kuvittelevan ottavan yhteyttä enää koskaan. Puhelimen jälkeen jäin miettimään, olinko se tosiaan minä? Minä joka ennen näki entisessä elämässä vain sen missä minä kärsin. Ja sen, että miten minua loukattiin. Yhtäkkiä puhuinkin niin kauniisti siitä mitä joskus oli ollut. Toivoin pelkkää hyvää heille. Toivoin, että he eivät vielä kuitenkaan luovuttaisi. Antaisivat toisilleen mahdollisuuden. Luottaisivat ja yrittäisivät. Puhelun jälkeen jäin miettimään, että Vau! Mä olen antanut anteeksi. Mä todella näen jokaisen entisen parisuhteen kasvuna itselleni. Se sisäinen viha ja olotila katkeruudesta on poissa. 

image.jpg