Vuosi vaihtui, on hyvä hetki pohtia hetki mennyttä ja tulevaa vuotta. Viime vuoden terapia on kulkenut tiiviisti mukanani, tulevana vuonna sitä aletaan lopettamaan. Lopetuksen jälkeen käyn hänen vastaanotollaan yksityisesti vain kerran kuukaudessa. Huomaan työstäväni jo paljon tätä ajatusta. Ajatus ei ahdista, ehkä enemmänkin olen ajatuksissani käynyt läpi niitä keinoja mitä olen terapian aikana oppinut ja sisäistänyt ajatusta, että terapiassa olen itse tehnyt työn ja terapeutti taas, ollut lähinnä korva ketä kuuntelee. 

Ihminen on luotu kokemaan kaikki tunteensa, myös epämielyttävät.  En mene rikki, vaikka ahdistaisi. Kaikki tunteet ovat lopulta normaaleja. Niillä on joku tarkoitus, enkä voi estää niitä tulemasta. Olen opetellut hyväksymään tunteeni, välttelemättä, tuomitsematta ja toiminut arvojeni mukaisesti. Eikä se tarkoita alistumista vaan sopeutumista siihen kaikkeen. Hyväksyminen on mielestäni tunteiden kohtaamista, vaikka en pidä niistä. Myös todellisuuden kohtaamista, sen sijaan että yrittäisin torjua tai kieltää sen. Huolehdin itsestäni niin fyysisestä kuin psyykkisestä hyvinvoinnistani. Tätä olen joutunut harjoittelemaan oman työni puolesta, joutunut hyväksymään työkaverini sellaisena kuin he ovat, opetellut hyväksymään esimieheni ja hänen valintansa omaan työhöni liittyen, hyväksyä myös sen mihin en voi vaikuttaa esim työssäni tapahtuneet muutokset, omat tunteeni niin myönteiset kuin kielteiset tähän kaikkeen liittyen. 

Olen listannut myös ajatuksia työhöni liittyviä hankalia tilanteita varten. Mitä voin tehdä jos eteeni tulee haaste, minkä huomaan kuormittavan itseäni. Voin lähteä tilanteesta, työpaikkani ei ole kuitenkaan vankila. Ja se on aina mahdollista. Voin jäädä entiseen ja muuttaa asioita, joita voi muuttaa. Minulla on aina vaikutusvaltaa siihen mitä teen. Niimpä voin käyttää energiaa toimintaan, jota ohjaa omat arvoni. Voin myös jäädä vaikeaan tilanteeseen, jos olen toteuttanut jo kaiken sen millä voin tilannetta parantaa. Silloin on tärkeää taas harjoitella hyväksyntää. Voin eriyttää ajatuksia, tunnistaa sen kun alan murehtimaan ja osaan palata takaisin tähän hetkeen. Valitsen tekoja, jotka toteuttavat arvojani riippumatta vaikeuksista, joita ehkä itse tilanne tuottaa. Viimeinen on sitten se, että voi jäädä tilanteeseen. Mutta en tee asialla mitään, mikä helpottaisi oloani. Enkä harjoittele hyväksyntää. Alan murehtia , vatvoa mennyttä, selitellä ja tulla vihaiseksi, ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Lisäksi käyttää keinoja, että en kohtaa tunteitani. 

Olen miettinyt myös ennalta riskitilanteita. Tärkeintä on jakaa huolia ja puhua muiden kanssa. Ymmärtää ja muistaa ajatusten ja mieleni voima. Ja jos itse menen mukaan passiivisuuden kehään, lapioin samalla alakuloisuuden kuoppaani. Tärkeintä on myös ymmärtää  itseäni ja muistaa, että aina on valintoja mitä voin tehdä. Ja antaa anteeksi etenkin itselleni mutta myös muille ihmisille. Antteeksianto on lopulta suurin lahja itselleni ja koko elämälleni!