Tein reilu vuosi sitten aarrekartan. Sen missä leikellään lehdistä asioita jotka kuvaavat minua ja unelmia ja asioita mitä haluan elämässäni tehdä. Tuohon karttaan tuli leikeltyä koti missä on valkoinen lattia. Uusi pieni koiranpentu. Sieltä löytyi myös tavoitteita liikuntaan. Sekä kuvia uusista ihanista aurinkoisista matkakohteista. Unelmia tulevista opinnoista. Taisipa sieltä löytyä yksi materialistinekin kuva, kengät. (; Tuosta hetkestä on aikaa jo vuosi. Tällä hetkellä meiltä löytyy koti missä on se valkoinen lattia. Sylissä makoilee vuoden ikäinen koiranpentumme. Liikunta on säännöllistä ja tavoitteellista. Opinnot ovat jo puolessa välissä. Ja etelässäkin on tullut käytyä jo pariinkin kertaan.
Pari viikkoa sitten mieleeni tuli tuo kartta uudestaan. Mitä minä haluan tehdä ensi vuonna? Onko opintoni nyt tässä vai haluanko vielä jatkaa kohti unelmaani? Mikä unelmani sitten on? Jos joku olisi sanonut minulle parikymppisenä, että unelmani on opiskella jonkinmoiseksi terapeutiksi, olisin nauranut. Nyt loppuunpalamisen jälkeen jostakin on syntynyt halu opiskella juurikin sitä. Siinä, että hyppään itseni kanssa epämukavuusalueelle on jotakin niin kasvattavaa. Epämukavuusalueella tarkoitan juurikin sitä oman itseni ja omien ikävienkin tunteiden kohtaamista. Ja niiden työstämistä. Joka on iso osa terapeuttista koulutusta. En haaveile psykoterapeutin pätevyydestä, enemmänkin koulutuksesta jossa taide ja tunteet kohtaavat. Niinpä päätin selata läpi erilaisia koulutusvaihtoehtoja ja löysin sellaisen. Laitoin hakemuksen vetämään sen enempää miettimättä. Koulutus on kallis. Se vaatii rahoituksen. Mutta olen valmis siihen sijoittamaan. Nyt enjaksa edes miettiä, mitä sen jälkeen? Sanonko itseni irti heti vanhasta ja perustan oman toiminimen. Vai jatkanko vanhassa ja opiskelen vielä lisää. Nyt opiskelen vielä itseäni varten. Omaa elämääni varten. Omia tavoitteitani varten. Haluan kokeilla rajojani ja sitä mihin pystyn. Ja mihin minä riitän. Terapeuttisissa koulutuksissa on se hyvä, että ne eivät vain ota vaan sitä kautta myös saa todella paljon.
Ystäväni kertoi, kuinka ensin innostuu kaikesta uudesta ja sitten iskee päälle pelko. Pelko jos ei onnistu, pelko jos ei pysty. Kyllä itseäkin muutos jännittää tietyllä tapaa aina. Sisimmässä oleva tunne kuitenkin siitä miten paljon saan sen jälkeen vie voiton. Olin peruskoulussa aina rimaa hipoen keskiverto oppilas. En pärjännyt kovin hyvin ja opintojen kanssa oli ongelmia. Se loi minuun vahvasti tunteen riittämättömyydestä ja ajattelin, että en pärjää. Aikuisiällä ensimmäisen tutkinnon jälkeen olo oli kuin voittajalla. Todistus oli täynnä kiitettävää. Silloin huomasin, että pärjään. Se antoi tahtoa tavoitella seuraavaa etappia. Tuli vahvasti vain olo, no hitto miks ei?!
"Älä kulje onnesi ohi" on sanonta, joka pitää paikkansa – huomio elämäsi onnelliset puolet nyt, äläkä vasta vuosien päästä. Jos pohdit elämääsi ja omaa asemaasi huomaat, että sinulla on monia asioita, joista olla kiitollinen.
Onnellisuutta voi opetella, mutta tekemällä elämästään itselleen merkityksellistä sen voi todella saavuttaa."
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.