Kun kymmenen vuotta sitten muutin eroni jälkeen yksin asumaan, ostin itselleni koiran. Tuo pieni sydämen valtaaja toi suunnattoman määrän iloa ja lohtua elämääni. Se antoi jopa syyn elää. Kun koiran ottaa, on tietoinen siitä, että yhteinen matka ei ole ikuinen, se hetki koittaa eräänä päivänä jolloin joutuu luopumaan niin rakkaasta ystävästä. Silti sitä haluaa uskoa, että tuo päivä ei ole edessä ihan vielä. Kun menin viemään koiraani  rutiininomaiseen tarkastukseen, en osannut varautua, että sydämestä löytyi sivuääni. Se hetki kun lääkäri sanoi sen, oli niitä asioita mitä en haluaisi kuulla. Katsoin lääkäriä ja sanoin ajatuksissani itselleni, että hengitä ja sinä selviät! Kiinnitin katseeni seinällä olevaan kelloon ja palasin takaisin aiheeseen. Kysyin miten vakavasta asiasta on kyse? Mikä on ennuste ja sanoin, että tämä yllätti täysin ja en osannut varautua. Lääkäri sanoi, että jatketaan toistaiseksi tarkkailulla ja katsotaan mihin tilanne etenee. Itkin koko automatkan, ajatuksissani tein luopumistyötä, mikä tuntui niin pahalta. Sitten mieheni sanoi koirallemme, että mami on sinut tainnut haudata jo, mutta me tyttö taistelemme. Havahduin taas takaisin tähän hetkeen ja kysyin itseltäni kysymyksen, mikä olisi pahin pelko tässä hetkessä? Ja onko se nyt juuri aiheellista? Tulin tulokseen, että se on vasta pelko ja en voi tietää mihin homma etenee.  Tein päätöksen, että luotan siihen että kaikki menee hyvin ja murehdin sitten vasta kun siihen on aihetta. Silti päästin ulos tunteeni ja sallin tunteeni ja suruni. Illalla käydessäni nukkumaan ajatus tuli uudestaan mieleeni, jälleen kysyin itseltäni kysymyksen, helpottaako tilanne jos murehdin asiaa yön yli, vai annanko asian olla ja mietin asiaa myöhemmln? Nukuin yön levollisesti . Aamulla oli edessä minun lääkärin tutkimukset, missä sain yllätyksekseni kuulla että itseltäni löytyi kasvain, hyvänlaatuinen mutta saattaa olla syy kipuihin, mitä itselläni on ollut. Jälleen päätin, että en murehdi koska en voi tietää ennen kuin lopullinen varmuus asiasta on saatu. Keskityin olemaan läsnä, pohdin mielessäni mitä hyvää tässä päivässä kuitenkin oli ja miten monessa asiassa kuitenkin kaikesta huolimatta onnistuin. Olin lopulta eilen illalla  niin poikki kaikesta, että nukuin koko illan ja yönkin siihen päälle. Annoin itselleni luvan päästää irti, koska en voi asiaan itse vaikuttaa.  Hyväksyin tilanteen, elän päivän kerrallaan ja mietin asiaa sitten kun se on aiheellista. Mutta asennoitumiseen voin vaikuttaa ja olla kiitollinen siitä mitä on juuri nyt!