Näin se ensimmäinen työviikkokin mennä viuhahti lomien jälkeen. Mukava fiilis jäi kaikenkaikkiaan vaikka paljon on uusia haasteita. Mutta kun työpaikka ja työkaverit ovat mukavia ja siellä kokee viihtyvänsä, haasteetkin tuntuvat silloin pienemmiltä.

Kävin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon myös terapiassa. Siinä juteltuamme, terapeuttini sanoi, että miltä musta tuntuu, että oma toipumiseni on loppusuoralla ja vierelläni on ihmisiä kenellä toipuminen on vielä kesken? Mitä ajatuksia se mussa herättää? Piti ihan pysähtyä miettimään ja lopulta vastasin, en oikeastaan ajattele asiaa sellaisena. Ajattelen heidät ystävänä ja olen paikalla jos mua tarvitaan. Annan neuvoja ja keinoja, mutta jos toinen ei ymmärrä ottaa apua vastaan, jätän asian siihen. Siinä kohtaa joku mussa itsessäni sanoo, että anna olla. Terapeuttini oli sitä mieltä, että se liittyy omien rajojen asettamiseen ja pitkälti siihen, että olen ne nyt löytänyt. Alussa kuulema kun aloitin terapian mussa näytteli voimallisesti selvityjä. Sellainen ihminen ketä oli ja halusi olla vahva, mutta ketä ei osannut näyttää heikkouttaan ja kenen rajojen asettaminen itselle ja muille oli pahasti hukassa. Olin ihminen ketä käsitteli tunteitaan pakenemalla suorittamiseen. En tehnyt sitä työni puolesta, mutta tein sitä yksityiselämässä. Työ kuormitti sitten muuten viemällä terveyttäni. Opiskelin työn ohessa, ajoin ajokorttia ja halusin sitä kautta tulla näkyväksi ja näyttää itselleni, että mä pystyn tähän kaikkeen kaiken jälkeen ja pystyinkin. Vaikka mun olisi sen  kaiken keskellä pitänyt pysähtyä, kuunnella itseäni ja voimiani. Mutta, kun en sitä siinä tajunnut, elämä kyllä itse pysäytti. 

Nyt olen terapeuttini mielestä selviytyjä ja vahva edelleen, mutta erillainen siinä mielessä, että osaan asettaa rajojani ja kuuntelen itseäni ja voimiani. Pysähdyn kun kierrokset käyvät kovilla ja sanon ääneen, että nyt en jaksa ja mun täytyy antaa itselleni aikaa. Toisin sanoen, kohtaan tunteeni. Mikä on hyvä! Koska kuulema haluttomuus kokea ahdistuneisuutta, ennustaa ahdistuksen tasoa. Sellaiset ihmiset ketkä enemmän välttävät kokemuksellista välttämistä, kokevat enemmän paniikin tunteita kuin he, jotka ovat halukkaita hyväksymään ahdistuneisuutensa. Eli mitä enemmän välttää epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita sen enemmän sinulla on murehtimista ja siihen liityviä huonoja seuraamuksia.

Tämä koko kuvio on verrattavaissa kiinalaiseen sormiansaan. Ansa on punotusta nauhasta tehty putkilo ja siihen työnnetään molemmat sormet. Jos se on hyvin tehty, siitä on hyvin vaikea jopa mahdoton vetää sormia ulos. Kun yrität vetää sormet ulos, putkilo venyy ja tiukkenee ja puristaa sormiasi. Mitä kovemmin vedät, sen kovempi on puristus! Sen sijaan jos jos työnnät sormiasi putkiloon päin, sormet pysyvät putkilossa mutta pystyt liikuttamaan niitä, liikkua ja elää elämääsi. Jokainen meistä voisi kuvitella, että elämä on kuin tämä sormiansa. Siinä ei ole lopulta kysymys pääsetkö siitä vapaaksi, vaan siitä kuinka paljon tämä ansa rajoitaa elämääsi. Mitä enemmän taistelet, sen enemmän väsyt ja puristuksissa olet. Jos päästät irti taistelustasi, sen vapaampi on olo tehdä uusia valintoja ja liikkua.