Tänään mua on vaan hymyilyttänyt ja tirautinpa muutaman onnen kyyneleenkin. Pääsin taas yhden etapin eteenpäin opiskeluni suhteen. Tuntuu niin älyttömän hyvältä ja jopa hiukan epätodelliseltakin. Vuosi sitten jouduin päästämään irti kaikesta mikä liittyi työhöni ja opiskeluihini ja nyt näyttää siltä, että mä todella valmistun. Pelko puhui vuosi sitten, että peli on menetetty ja et pysty tekemään asioita niin, että et uuvu. Mutta sisimmässäni kuitenkin päätin, että mä haluan edelleen asettaa itselleni tavoitteita. Koska jos niitä ei ole, elämältäni uupuu selkäranka. Se miten niihin pyrin on oleellista, se miten asioihin paineen alla suhtaudun, pystynkö olemaan stressaamatta liikaa ja muistanko sen kaiken keskellä tärkeimmän, itseni. Tämä vuosi on ollut mulle ollut aika hyvä näyttö siitä, että mä pystyn ja siitä, että sanoilla ja ajatuksilla on suuri voima. Ajattelenko jo heti alussa, että mä en pysty vai luotatko siihen, että mä pystyn ja sanon sen ääneen. Se toimii, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Pelko on se, mikä ajaa ihmisen nurkkaan ja laittaa epäilemään. Mutta jos mulla on olemassa edes sen hitusen verran uskoa, mä voin luottaa siihen, että mulle ei anneta enempää kuin jaksan kantaa. Ja jos rohkenen yrittää uskoen siihen, että mun tavoite toteutuu, se todella toteutuu!  Jopa tämä blogi on mulle yksi tavoite, mulla on hahmotushäiriö mikä tekee kirjoittamisesta välillä vaikeaa, pilkkujen ja pisteiden paikat ovat hakusessa, mutta jos tällä saan annettua jollekkin toivoa, kenen elämässä myrskyää, olen silloin jo päässyt tavoitteeseeni. Mukava lisä siihen on se, että saan kirjoitettua itselleni ylös niitä kullanarvoisia neuvoja mitä olen tässä omassa prosessissani saanut.

Tänään mä palkitsen itseni tästä päivästä, kävin ostamassa hyvää syötävää. Vetäydyn taas hetkeksi sohvan nurkkaan ja en tee mitään, vain olen. Olen sen ansainnut! (: